Tiistai 3.5.16, ensimmäinen käynti
Ajellessani Saksasta uittamallani silmäterällä, valkeanhopeisella bmw:lä kohti uutta työpaikkaani, en voinut näin kesäisenä päivänä olla miettimättä sitä, mitä viime kuukausina olikaan tapahtunut ja mihin se oli minut johtanut. Jos joku olisi sanonut minulle vielä kuukausi sitten, että sinä, Iikka Ala-Kokko, tulet olemaan ponikoulun ratsastuksenopettaja pienessä maalaispitäjässä, olisin varmasti nauranut keuhkoni pihalle. Nyt ajatus tuntui jotenkin luontelalta. Mutta ei siltikään järkeenkäypältä. Sillä kaartaessani pikku tallin pihaan, tunsin jälleen tippuvani penkiltä. Pienen pikkuruinen talli ja muut rakennukset huokuivat selkkää maalaisromantiikkaa pikkulintuineen ja vastikään heränneine perhosineen. Voi elämä. Ajoin hitaasti lipuen maneesin luo parkkiin ja yritin näyttää edes vähän järkevältä pälyillessäni pulleita poneja tarhoissaan. Hetken kuvittelin ylväiden puoliveristen seisovan postimerkin kokoisissa plänteissään pumpuliin käärittynä, sitä loistoa ja upeutta, mutta ajatus hukkui pian kaukaisuuteen, sillä pysähdyin parkkiin ja huokaisin syvään. Äitini oli haukkunut minut ties miksi, kun olin kertonut uudesta työpaikastani ja sen pienuudesta. Poneja en kyllä maininnut ja varmasti parasta olikin niin. Saatoin haistaa vanhempieni katkeruuden, vaikka välimatkaa olikin useampi sata kilometri.
Tässä sitä nyt oltiin. Vilkaisin itseäni auton taustapeilistä ja hetken aikaa mietin, näytinkö liiankin siistiltä tukka pystyssä, valkoisessa t-paidassa (olihan nyt kesä), Policen aurinkolaseissa ja farkuissa. No ei, en näyttänyt. Siksipä hyppäsin autosta ulos ja lähdin määrätietoisesti marssimaan rakennusta, minkä oletin olevan talli, kohti. Onneksi peililasien läpi saattoi turvallisesti tuijottaa päiväruuistaan nautiskelevia poneja ja paria pienempää tyttöä, mitkä melkein lähtivät karkuun minut nähdessään. Tämähän alkoi siis enemmän kuin hyvin.
Paukatessani sisään talliin olin törmätä lyhyeen naishenkilöön, jolla oli vaalea hiuskuontalo ja nätit kasvot. Nainen näytti hämmästyneeltä tuijottaessaan minua. Oli helppo tunnistaa tulija kuitenkin tallin omistajaksi, Kaisuksi. Ongelmahan oli se, etten ollut itse ilmoittanut minä päivänä tulen. Oli talokauppoja ja kaikkea muuta, epämääräistä... Eikä Kaisu selvästi minua tunnistanut, emmehän me olleet tavanneet. Toki, jos toinen oli yhtään asiallansa, oli hän ehkä Facebookista minut etsinyt. Jahka en ehkä ollut tunnistettavissa siitä kuvasta - pienessä nousujohteessa otettu kuva vaaleahiuksisesta nuorukaisesta ei kuvannut minua juuri mitenkään tällä hetkellä.
"Öh hei, olen Kaisu. Mitä ets-", nainen aloitti, mutta keskeytti puheenvuoronsa minun hiukan epäkohteliaasti todetessa.
"Iikka Ala-Kokko, päivää." Ennen kuin ojensin käteni, nostin aurinkolasit silmiltä ja virnistin. Vaalean neitosen kasvoille näytti nousevan kevyt puna, mutta ehkä se oli vain kuvitelmaani.
"Oh - Kaisu Mäntykoski." Kaisu kätteli minua varmin ottein, mutta näytti silti vähän häkeltyneeltä. Olisihan tietenkin voinut soittaa, ennen kuin tulen, mutta se kaikki unohtui minulta tyystin matkan aikana.
"Sain talokaupat tehtyä ja muutettuakin, sekä vapun juhlittua. Mikäli oikein ymmärsin, myös Donna on tänään illan suussa täällä. Sen lennon pitäisi olla näihin aikoihin Suomessa. Mutta pääsen varmaan itsekin illalla sitä vastaanottamaan." Hymyillen pölpötin naiselle ja samalla säälin arabialaistani, jonka vaaleanpunainen maailma varmasti järkkyisi ponien keskellä.
"Sehän on hienoa. Mennäänkö tutustumaan paikkoihin ja sitten katsomaan tarkemmin papereita ja muita?" Kaisu hymyili vienosti ja niin lähdimme tutkimaan tallia, maneesia, kaikkea aina ponien harjoista lähtien. Kuulemma kaikki piti tietää. Esiteltiin minulle hoitajatyttöjäkin, mitkä lähinnä silmät pyöreinä kauhusta tuntuivat minua katsovan. No ehkäpä ne totutisivat vielä.
Kaisu esitteli minulle myös kaikki tallin asukit ja kertoi kaikkien luonteesta ja ratsastattuvuudesta jotain. Mikä sopi millekin ja kuka toimi mitenkin. Yritin kysellä parhaani mukaan ja painaa jotain mieleenikin, mutta miettiessäni kahvipöydän ääressä mikä olikaan sen päistärikön ponin nimi, en sitä kuollakseenikaan muistanut. Ehkä vielä oppisin ne. Olin myös mennä sekaisin kaikkine papereineni, jotka Kaisu minulle työnsi luettavaksi ja opeteltavaksi ja joitain piti allekirjoittaakin. Kun heitin paperit autoni takapenkille, mietin jo minkälaisen valkian (kokon) niistä saisi aikaan tänään illalla talon taakse. Ajatus hykerteli mielessäni, sillä talossa oli muutenkin kaikkea ylimääräistä rompetta poltettavaksi. Ajatukseni keskeytti Kaisu.
"Niin tulet tänään illalla vielä?" Nainen kysyi, johon nyökkäsin vastaukseksi.
"Ja aloitat jo huomenna virallisesti?" Jatkokysymys, johon myös nyökkäilin varmasti.
"Tokihan, kun niin on kerta sovittu. Notta onhan se niin, notta kun pohojalainen jotain lupaa, se myös pitää." Virnistykseni ja kotopuolen murteen muisteleminen ei selvästikkään tuntunut vakuuttavan naista sen kummemmin, kuin ulkomuotonikaan. Mistä Kaisu oli ystävällisesti jo kerennyt minulle kuittailemaan. Jahka tarkoituksella vai ei, mutta kuittaili kumminkin.
Koska minun piti lähteä ruokkimaan ja ulkoiluttamaan Waldoa, hyppäsin autooni. Kaisu vilkutti minulle ja lähti samantien omille teilleen. Minä lähdin ajelemaan kotitönöäni kohti, kun vastaan tallitiellä ajoi auto, missä oli joku brunette nainen, selvästi hevosihmisiä asustuksesta päätellen. Luojan kiitos täällä oli myös muita aikuisia, kuin minä ja Kaisu. Vaikka ei sillä, kummastelevat ja pelkäävät lapsethan olivat oikein mukavia!
Terveisin, Iikka