|
Post by April on Apr 19, 2015 21:26:15 GMT 2
Piitun päiväkirja
- Kalliovuortenhevonen, tamma - säkä: 149cm - Koulutustasoltaan: HeB, re. noin 95cm - Hoitajana: Heli - ex-hoitajina: Aada
Muistilappu hoitajalle:
♥ Ei tarvitse juurikaan loimittaa ulos, pärjää ilmankin. ♥ Helpompi saada kiinni tarhasta, kun jättää riimun päähän... >>> tarhailee Mindin ja Cicin kanssa.
♥ Esteillä pintelit/suojat kaikkiin jalkoihin. ♥ Pimeällä maastoon heijastimia, myös ratsastajalle.
» Piitun sivut
|
|
Deleted
Deleted Member
Posts: 0
|
Post by Deleted on May 14, 2015 22:46:13 GMT 2
Piitun & Aadan stoori, #part1
Maastolenkki
Nahkainen satulavyö narisi, kun kiristin sitä yhdellä reiällä. - Pieni lenkki vaan, mutisin tammalle, joka katseli minua tutkivasti suklaanruskeilla silmillään. Olin menossa maastolenkille. Tuntemattoman hevosen kanssa, tuntemattomassa paikassa... Mietin hiljaa mielessäni, oliko tämä järkevää. Mutta metsän raikas tuoksu veti minua tuttuun tapaansa puoleensa, samoin, joskin uutena asiana, Piitun pyöreä selkä. Ja olihan April neuvonut tarkasti yhden lyhyistä maastoreiteistä... Huokaisin. Pieni lenkki vain... Ponnistin vasemmalla jalallani ylös, ja laskeuduin pehmeästi hopenmustan hevosen selkään, jonka vaalea harja kruunasi sen kauniin olemuksen. Maiskutin vähän arasti, ja Piitu lähti liikkeelle pehmein askelin. Käännyimme hiekkatielle, tamman kavioiden kopse täytti ilman, linnut lauloivat. Pikkuhiljaa aloin rentoutua. Piitu vaikutti kiltiltä tapaukselta, kuten olin toivonutkin. Pelkoni tuntuivat haihtuneen taivaan tuuliin. Katselin ympärilleni. Koivunlehtien silmut olivat alkaneet putkahdella värittömiin oksiin, lumi oli enää vain kaukainen muisto. Pian siirryimme raviin, tai siis ambleen. Askellaji oli hyvin miellyttävä, ja minusta tuntui että voisin nukahtaa siihen paikkaan. Pysyin kuitenkin hereillä, joskin vaivoin, ja yritin muistaa Aprilin antamat ohjeet. - Sitten vasemmalle... Ei, oikealle, tuolle pienelle polulle... Metsässä oli hyvin hiljaista, joskin kerran näin päästäisen, joka rapisutteli äänekkäästi varpujen seassa. Yhdellä suoralla pätkällä annoin ratsulleni laukkapohkeet. Tamman laukka oli pehmeää, ja hetki oli käsinkosketeltavan ihana. Puut vilisivät silmissäni, yksinkertaisesti nautin. Siirsin hevosen pikkuhiljaa ambleen, ja hetken kuluttua käyntiin. Kävelimme pitkin ohjin kunnes olimme paikalla, missä laitumet olivat. Harjasin Piitua pitkään hoitopuomilla, annoin sille muutaman porkkanankin. Oikeaan takakavioon oli mennyt kivi, mutta otin sen pois. - Hyvä tyttö, lisäsin, ja taputin Piitua kevyesti lavalle kiven irrottamisen jälkeen. Lopuksi suukotin tammaa vielä sen pehmeälle samettiturvalle, jolla se hamusi olkapäätäni, kun talutin sen laitumelle ikävöivän Mindin seuraksi. Tuumasin että voisin puhdistaa Piitun harjoja odotellessani äitiä hakemaan minut. Sain heti alkuun melkoisen yskänpuuskan, sillä karvoja meni kurkkuunikin. - Tätä en tee heti uudestaan, lupasin hiljaa itselleni, kun jatkoin työtä. Harjojen ollessa täydellisen puhtaita, keräsin ne laatikkoonsa, ja vein paikalleen. Tarkistin vielä, että vesiastiat olivat täysiä, ennenkuin näin perheemme harmaan Toyotan kaartavan pihaan.
Lyhykäinen tarina, mutta halusin saada tästä edes jonkinverran luettavaksi mukavaa tekstiä, eikä sellaista väkisin väännetyn kuuloista. Yritin tehdä pitempää, mutta se kuulosti niin pakotetulta, että palasin alkuperäiseen versioon.
Toivottavasti tämä kuitenkin riittää jotenkin (:
t. Päästäisten bongaaja & puskaratsu (;
Pitääkin heti alkuun kiittää sinua siitä, että teit tämmöisen mukavan lyhyen tarinan, joka oli, oi kyllä, hyvin helposti luettava pätkä (: Ei pituudella pilattu ja ihmeellisen hyvin tiivistetty! Ite oon ehkä maailman huonoin tiivistämään mitään tarinoitani :D Joskus kun yritän niin niistä tuntuu katoavan jotenkin kaikki hyvät osat ja koko teksti on ihan puuta heinää ja super tylsää lukea :D Mutta tää toimi tosi hyvin ja oli mielekäs lukee (: Varsinkin toi alotus oli hyvä ja houkutteleva. Pystyin kuvitella teidät maastossa ihan rennoissa meiningeissä, sillä Piitukin on semmonen letkee poni, joka ei turhaa stressaa. Ja toi päästäisen huomaaminen hauska lisä (: Kuten myös harjojen puhdistaminen, joka todellakin on irl semmosta puuhaa et tukehtuu niihin karvoihin, kun ne pöllyää :D Toivottavasti nyt kuitenkin muistat tuon maastoreitin jatkossakin, sillä tallipalon takia pääset/joudut maastoilemaan hieman enemmänkin Piitun kanssa... Varusteet on kuitenkin tallella, joten ei tarvi ihan riimunnarulla ja riimulla vaan ratsastella :D Jään venailemaan uutta tarinaa, sillä tää oli ainakin mukavaa luettavaa. Pisteitä : 3 // April
|
|
|
Post by Heli on Aug 22, 2015 19:02:55 GMT 2
Annoin kuskille tasarahan ja istahdin etupenkille. Kiikautin selästäni kypäräpussini viereiselle tyhjälle paikalla ja kaivoin puhelimeni taskustani. Katsoin vielä Kartoista tarkan reitin pysäkiltä tallille. Turhaa hermoilet, ajattelin ja tungin puhelimeni takaisin heppanameilla täytettyyn taskuun jonne puhelin juuri ja juuri mahtui. Piitu tulee olemaan kuin unelma, tuumin jälleen, ja minua alkoi hymyilyttää tyhmyyteni edes epäillä Piitun kaltaisen hevosen tekevän mitään oikukasta.
Kävelin jo hieman kelta-ja ruskealehtisten vaahteroiden reunustamalla hiekkatiellä kohti tallipihaa. Pian puut loppuivat ja näin oikealla puolellani parkkiksen, ja vasemmalla punaisen, ison tallirakennuksen. Näin myös kentän sekä muita rakennuksia mutta en jäänyt tutkimaan niitä sen enempää. Halusin nähdä Piitun! Tarhoja oli kuusi, mukaan lukien pienempi tarha. Ennen ajatustakaan kaivoin heppanamin taskusta ja suuntasin tarhalle 1, sillä siellä näin kuvankauniin olennon nostavan päätään. Laskin kypäräpussini maahan portinpieleen ja sukelsin narujen välistä sisään tarhaan riimunnaru kädessä. Minulla ei ollut ajatustakaan saisinko Piitun heti kiinni kertomusten mukaan, mutta yllättäen se asteli minua kohti poispäin muista hevosista. Se tuli katsomaan minua kauniilla silmillään ja sulin siihen heti, niinkuin jo nähdessäni sen kuvan ensimmäistä kertaa. - Voi, hieno, hieno tytttö! kehuin uutta hoitoheppaani sen rouskutellessa tyytyväisenä namia. Nappasin hevosen äkkiä kirjavaan riimunnaruun ja talutin sen rauhallisesti tallirakennukseen. Etsin karsinanoven Piitu - nimellä varustettuna ja löysinkin sen jo pian. Huokaisin, ja lähdin vaistoni perässä suuntaan jossa uskoin satulahuoneen sijaitsevan. Löysinkin paikan, nappasin mukaani satulan, suitset sekä matkan varrelta löytämäni Piitun harjat. Käväisin myös ylhäällä ja totesin paikan olevan todella lämmin ja kotoisa, tosin typötyhjä ihmisistä. Vähitellen lähdin takaisin.
- Otetaankos ensin piikkisuka vai pölyharja, mitäs sanot? kysyin virnistäen tuolta kaunokaiselta, joka näytti olevan tyytyväinen kumpaan vaan, joten aloin harjata hevosta pölyharjalla. Sain sen pian valmiiksi, otin äkkiä kaviot ja päätin siirtyä satulointiin. - Sshh, tyttö, laitan tämän ihan varovaisesti tähän.. näin. Katsos, mitään ei käynyt, sanoin tuolle nyt vähän luimivalle tammalle, joka rauhoittui äkkiä. Kiristin vyön ja kävin hakemassa oman kypäräni ja otin suitset käteeni. Tamma avasi suun nätisti ja antoi minun kiinnittää kaikki soljet paikoilleen rauhassa. Pujotin vielä hanskat käteeni. Vihdoin, vihdoin, vihdoin pääsen tämän tamman selkään! ajattelin heittäen voltteja mielessäni.
Talutin Piitun tallipihalle ja nousin helposti ja kevyesti tamman selkään. Jalkkarit oli sattumalta aivan sopivat, joten jatkoin siis matkaani pitkin ohjin kohtaan, missä tiet haarautuivat. - Minne mentäisiin, Piitu? Mitä sinä haluat? taputin hevosta kaulalle ja katsoin minne se lähti askeltamaan.. Maneesiin? Eivätkö ne hevoset yleensä palavasti halua maastoon eivätkä uralle? Ehkä Piitu oli erillainen tapaus.. Jokatapauksessa suuntasimme maneesin jostain syystä avoimista liukuovista sisään, ja olin nousemassa ratsailta laittamaan ovet kiinni. Kuitenkin hymyileväinen hahmo viittoi minulle maneesin toisesta päästä: - Voin sulkea ne! hän huusi, ja tuli lähemmäs. En tunnistanut tyyppiä, mutta tämä tuli kättelmään minua: - Olet varmaankin Heli, näytättepä kivoilta Piitun kanssa! Minä olen muuten April. Katsoin ensin naista hämmästyksissäni, mutta muistin sitten April - nimisen tallinpitäjän hoitajahakemuksesta. - Moi! virnistin mukavan oloiselle Aprilille. Tämä kertoi minulle olevansa kiireinen, joten hän lähti pian ja sulki maneesin oven perässään. - Vain me kaksi, tammaseni, sanoin Piitulle. Painoin jalkani hevosen ympärille ja aloin kävelyttää hevosta ympäri uraa. Pian otin ohjasotteen, ja päätin kokeilla millaista tämä niin kutsuttu amble on.
Yhtäkkiä istuin kuin nojatuolissa. Tunsin kuinka hevonen hakeutui muotoon ja ravasi tasaisessa tahdissa. Maneesiissa kaikui, kun kehuin sitä. Istuin syvälle satulaan ja tunsin kuinka nautinkaan. Vaikka olin siinä ollut vasta niin vähän aikaa, tuntui kuin olisi kulunut tunteja, istuin vain tuon taianomaisen hevosen satulassa pelkäämättä mitään. Palasin maanpinnalle ja pysäytin hevosen maneesin kulmaan. - Nyt me, kuulkaas tyttöseni otetaan sulta satula pois.
Nousin alas ratsailta ja avasin satulan vyön, nostin jalustimet ylös ja nostin sen maneesin reunalle niin, ettei se likaantuisi. Piitu katsoi minua vähän hölmistyteenä, että nytkö me jo lopetetaan, ja minä kikatin. Huomasin toisessa kulmassa puomirykelmän ja sen päältä hyppäsinkin sitten lunkisti seisovan Piitun selkään. Jatkoimme amblea, nyt se tuntui vielä ihanammalta. Päätin antaa hevosen vähän puhallella, ja siirsin sen käyntiin.
Suunnittelin meille laukkatehtävää. Mieleni teki maastoon, mutta päätin että nyt kun tänne maneesiin kerran tultiin, niin ei nyt enää mitään ilman satulaa laukkamaastoja tänään. Keräsin jälleen ohjat ja ohjasin hevosen keskiympärälle. Siirryin harjoitusraviin ja nostin keskellä pitkää sivua maailman ihanimman laukan. En ole huipputason kouluratsastaja, vaan tämä on se mitä minun pitää tehdä. Maastossa. Tämä on hyvää "harjoittelua" täällä neljän seinän sisällä. Piitun laukka pyöri allani nätisti, se rullasi ja pää oli jälleen hakeutunut muotoon. Tein saman tehtävän vielä pikaisesti toiseen suuntaan, ja sitten annoin Piitun vain kävellä, kuitenkaan antamatta sille ohjaa. Tein paljon voltteja kulmiin ja taivuttelin jo valmiiksi taipuisaa hevosta. Annoin lopuksi ohjat, taputin kaulalle ja kävelytin vielä kierroksen. Lopuksi ratsastin halkaisijalle ja kirjaimellisesti rutistin hevosta vain, koska rakastin sitä niin paljon. Nousin ratsailta ja nostin maassa olevan satulan Piitun selkään. Lähdimme maneesista talliin. Tallissa hoisin Piitun kuntoon ja huomasin kuinka kuuma minulla oli. Heitin hupparini kypäräpussini päälle ja otin kännykkäni esiin. 16.42. Voitko tulla hakemaan, uskon etten löydä enää oikealle pysäkille, kirjoitin äidille lähettämääni viestiin. Pian sain vastauksen: Ymmärrän, viestissä luki. Puolisen tuntia menee :). Haukottelin. Olin Piitun huumassa. Istuin koko puoli tuntia Piitun karsinassa, sille jutellen ja sitä rapsuttaen. Ketään ei liikkunut tallissa sinä aikana kun istuin siellä sen kanssa. Lopulta tietenkin kuulin auton ajavan pihaan. Olin vienyt jo satulan ja suitset, keräsin vain tavarani kokoon ja lähdin taluttamaan Piitua tarhaansa. Äiti huusi auton auenneesta ikkunasta hevosen olevan söpö, mutta se oli kyllä myös vielä kaikkea muutakin ihanaa. Rutistin hevosta vielä kunnolla ja sitten päästin sen tarhaan muiden hevosten luo.
Jätin riimunnarun paikalleen ja tallustelin autoon. - Miten ratsastuksesi meni? äiti kysyi hymyillen. - Milloin pääsen uudestaan? kysyin, ja me molemmat yhdyimme nauruun. Auromatkalla kerroin kaiken tuosta ihanasta hevosesta, ja äiti kertoi että saisin tulla heti kun haluaisin ja ehtisin.
Näin ekan ratsastuksen jälkeen on pakko myöntää etten voisi melkein olla tyytyväisempi hoitsuuni.
Kiva, kun sait näin nopee ekan tarinan valmiiks! Tosi tehokasta toimintaa :D Ajattelin ensin jotenkin, että meet taksilla tallille, mutta sitten tajusin että ahaa niin joo bussikuskillekin voi maksaa rahalla, hyvä hyvä minä :D Olit selkeesti lukenu tallin esittelysivun ja vaahterat, ykköstarha, parkkis yms. oli kiva bongata tekstistä. Aika nopeaa toimintaa lähteä heti ratsastamaan, mutta mikäs siinä toisaalta :D Ihanaa, kun tykkäsit Piitusta niin paljon ja taskut oli sitä varten ahdettu täyteen happanamjea, hih! Vähän häiritsi nyt kyllä, että et ollut koskaan nähnyt minua, vaikka olit jo ratsastelemassa Piitulla? Mutta joo mitäs tuosta, meni jo :D Eikös olekin ihanaa se amble <3 Se voittaa ravaamisen mennentullen ja pomppuravin omistavan ponin selkään meneminen tuon jälkeen on tuskasta :D Kiva lisä tuo, että otitkin satulan pois, kun olit hetken ratsastanut, vaikka ei Piitulla mikään leveä läskiselkä ole, niin on se ihan mukava istua siltikin ilman satulaa (: Toi loppu oli kans jotenkin kovin tykättävä, kun laitoit viestiä äidillesi, että tuu hakee, kun bussipysäkki on hukassa :D Itsekin omistan juuri tuommoisen "hyvän" suunnistusvaiston ja eksyn entuudestaankin tutussa paikassa toisinaan... Ihanaa että tykkäät Piitusta ja olet ihan sen huumassa toivottavasti myös jatkossa (; Pisteitä: 3. Olisi kiva ensi kerralla lukea myös, kun tapaat muita neweläisiä tai tuntilaisia. Tai ehkä pääset seuraamaan hoitsuasi tunnilla ja auttamaan tuntilaista laittamaan sen kuntoon...? // April
|
|
|
Post by Heli on Aug 25, 2015 19:25:02 GMT 2
Napsautin tällä kertaa pinkin pörröriimunnarun Piitun riimuun. Fantsu hirnahti minulle kovaa ja kimeästi kerjäten lisää porkkanoita, jotka olivat olleet varsinkin Fantsun ja yksärin, Hazelin mieleen. Myös Piitu rouskutti kylläkin ihan tavallisen näköisenä omaansa, kun talutin sen poispäin tarhoilta Mindin ja Cicin jäädessä haikeina portille katselemaan. Aurinko porotti täydeltä taivaalta, olihan kello vasta puoli neljä. Päivä oli juuri täydellinen talutteluretkelle eväiden ja ihanaakin ihanamman Piitun seurassa. Päätinkin siis huomista tulevaa uittoreissua varten käydä tsekkaamassa järven ja ehkä taluttaa Piitua järven ympäri, nauttia kesäpäivästä ja aina välillä vaan istahtaa puun varjoon ja kuunnella Piitua ja ruohon rouskutusta. Selässäni minulla oli maastonvihreä, lukion kirjojen täyttämä kånken, ja vaatetuksena toimi valkoinen toppi sekä mustat farkkushortsit. Hiukseni olin kiinnittänyt poninhännälle ja ja jalassani minulla oli lenkkarit. - Tule, tyttö! kutsuin tammaa sen hidastaessa vauhtia ja pysähdellessä syömään. - Nyt mennään! Piitu pärskähti, ja jatkoi kiltisti matkaa vierelleni. Järvelle ei ollut kauheasti matkaa, ja pian olimme perillä järven rannalla. Tännehän on tosi hauska tulla huomenna uittamaan, ajattelin ja taputin Piitua kaulalle, kun totesin järven näyttävän niin kivalta.
Hetken kuluttua Piitu oli sidottu kiinni rannan lähellä sijaitsevaan puuhun, ja minä makoilin aurinkolasit päässä tämän vierellä. Järvi oli sopivan kokoinen ja vielä kuuman loppukesän takia lämmin. Haukottelin, ja aloin kaivamaan täydestä repustani matkalla tallille ostamaani kolmioleipää. Hätkähdin. Olin nukahtanut. Piitu söi edelleen kaikessa rauhassa ruohoaa, mutta jokin oli muuttunut. Piitun märän näköinen karva ja ihan pieni hämäryys. Kaivoin äkkiä litimärkien housujeni taskusta onneksi kuivan puhelimeni ja painoin jännittyneenä virtanappia. 18.42. Ei hemmetin hemmetti. Totesin, että kävelisin sellaiset viisitoista minuuttia märät-vaatteet-ja-hevonen - moodilla (joo en ymmärtänyt itsekään) tallille, laittaisin Piitun tarhaan tai sisälle, pitäisikö se loimittaa, mistä saisin kaappini avaimen, en ehtisi enää taluttella Piitua järven ympäri, löydänkö varmasti tallille oikeasta risteyksestä, mielessäni kävi vaikka kuinka monta huonoon suuntaan poikkeavaa asiaa ja olin entistä enemmän kauhuissani. Entä jos tulisi ukkonen?
Lopulta ajattelin, että oli pakko lähteä. Piitu tuli ihan mielellään mukaani, kun sitä hieman ripeämmässä tahdissa aloin taluttelemaan.
Pisara Pisara Pisara Ja kaatamalla vettä. Kannustin Piitun raviin ja hölkkäsin itse tämän vierellä. Hevonen itse ei ollut moksiskaan vaan taisi nauttia pienestä iltareippailusta vihreän ruohon syömisen jälkeen. Ärähdin ikään kuin sade sillä loppuisi, mutta ei. Se jatkui ja jatkui. Kunnes näin Aprilin ja Alexin punaisen talon. Juuri saapuessani pihaan sade loppui ja näin hahmon viittovan minulle tallin ovella. - Hei Heli, sinäkö siellä? joku huusi. - Minäminä! huusin hämärän yli ja juoksuaskeleita kuului pihan poikki. Myös läpimärkä, oranssihiuksinen tyttö tuli luokseni ja kertoi olevansa Dulle. Hänen tietäessä nimeni nyökkäsin vain takaisin ja pyysin häneltä apua Piitun kanssa. Yhdessä veimme hevosen sisään, jonne myös muut, ilmeisesti Dullen hakemat hevoset oli viety. Suljimme Piitun karsinan oven, ja kiitin tyttöä avusta.
Äkkiä April ilmestyi oviaukosta ja pelästyimme molemmat perin pohjin. - Ai hei, te olette vielä täällä! Kiitos paljon tytöt, jos veitte hevoset sisään, hän hymyili. - Ja ainiin, Heli, hän muisti: - Tässä kaappisi avain. Yläkerrassa, kolmas oikealta. - Kiitti paljon! sanoin, ja jatkoin: - Ja Dulle nämä hevoset sisään otti. Me olimme Piitun kanssa pienellä, krhm, "järviseikkailulla", naurahdin, samoin Dulle ja nyt myös April. Lupasin kertoa tälle myöhemmin ja hän vain sanoi voivansa kuvitella tapahtunutta kellonajan ja minun sekä Piitun vetisyyden perusteella. Hän sanoi vielä, että vosimme laittaa kaikille hevosille ja poneille fleeceloimet yöksi. Hän auttoi meitä hommassa ja teimme työtä käskettyä. En vielä tänään käynyt katsomassa tyhjää kaappiani (hehe kiintoisa tyhjä kaappi joo) yläkerrassa, vaan soitin samantien äidille että tulisi hakemaan minut. Bussit kulkisivat kuitenkin vain harvasti näin iltaisin, ja sade oli jälleen yltynyt. Rutistin Piitua ja pussasin sitä turvalle, sanoin sille, Dullelle ja Aprilille heipat ja lähdin kotiin äidin ajettua pihalle. April sanoi näkevämme huomenna uuden järviseikkailun merkeissä, ja kikatin tälle vielä illallakin. Millainen huomisesta siis uittopäivästä tulee, tapahtuukohan järvellä aina jotain tällaista..?
Mukavan toiminnantäyteinen tarina ja teijän eväsretki kuulosti ihanalta Piitun kaa (: <3 Se tyttö varmaan nutti luonnonhelmaan käpöttelemisestä yhtälailla, kun sääkin. Vaikkakin joskus sitä vaan nukahtaa, vaikka sitten keskelle mettää, kun on oikein rauhaisaa :D Onneksi et kuitenkaan koko yöksi jäänyt nukkumaan, ois voinut olla kaipaajia ja huolestuneita tallilla läjä päin odottamassa... Ja ei tullut ukkonen, vaan kaatosade tällä kertaa :D Vaikka ei sillä, että Piitu kovinkaan suuresti ukkosta kammoaisi, en usko että se tammaa hirveesti hirvittäis. Kiitoksia myöskin hevosten hakemisesta sisään ja muista myöskin liimata jonkinsortin nimikyltti - vielä tyhjään - kaappisi oveen (: Siihenhän voi taiteilla ihan mitä haluaa siis, että ei tarvi olla pelkkä nimi vaan :D Pisteitä: 3 // April
|
|
|
Post by Heli on Sept 4, 2015 20:29:19 GMT 2
MAASTO4.9
Kurautimme pois ostoskeskuksen pihasta. Käsissäni H&M:n muovipussi asetin turvavyön ja huokaisin. Sitten vielä talli, siellä se Piitu kuitenkin odottaa, ja onneksi minulla olikin repun sivutaskussa kaiken varalta heppanameja.
- Ei äiti, minun ei tarvitse vaihtaa vaatteita tallille. En likaa niitä tallilla, heitin, vaikken tiennyt oliko puheissani edes puolet totta. Päälläni oli siis yksinkertainen musta toppi ja harmaat lökärit, sekä päässäni punainen NY-lippis. Pian olimme tallin pihalla.
Hevoset söivät rauhaisasti näemmä päiväheiniään, näin sen jo ikkunasta. Äiti pysähtyi tallin eteen, kiitin tätä kyydistä ja sanoin ilmoittavani hänelle milloin tämän pitäisi tulla hakemaan. Heilautin tälle vielä kättä, kun tämä käänsi auton ja lähti ajamaan pois. Jokainen hevonen ja poni oli nostanut päänsä tarhassa, luukun ottamatta Fantsua joka ahmi täyden hiljaisuuden rikkoen vielä heiniään, kunnes huomasi muiden katsovan ”jotakin” ja nosti päänsä kuin ollakseen kiinnostunut. Purskahdin nauruun, ja hevoset huomasivat minun vain töllöttävän niitä. Pian jokainen söikin jo heiniään.
- Hei Piitunen, tammaneeen, kutsuin tammaa, ja tämä vain jatkoi syömistään. Pudistin päätäni virnistäen, ja pian joku käveli luokseni. - Heippa Heli, April tuli luokseni ja osoitti Piitua. - Mitä meinaat tänään tytön kanssa tehdä? hän kysyi ja taputti tammaa. Olimme siis menneet tarhan viereen, ja Piitu oli tullut hamuamaan taskujani tarhan nauhojen läpi tottumuksesta, että minulla olisi siellä nameja. Pettynyt Piitu luovutti ja antoi meidän vain taputella itseään. Lopulta kaivoin repustani namin, ja korvat hörössä Piitu vastaanotti sen. Kerroin Aprilille vihdoin, lähteväni todennäköisesti maastoon, ja tämä toivotti hyvää reissua ja lähti. Otin pikkuhiljaa nätisti tulevan Piitun tarhasta ja lähdin taluttamaan sitä talliin.
Tallissa minua vastaan tuli uusi tyttö Kia, joka moikkasi minua taluttaen yllättävän rauhallisesti, kylläkin luimien kävelevää Rommia. Suljin juuri itseni Piitun karsinaan, tamma henkäisi syvään ja haukotteli. Tänään pelto vain tömisee, kun me mennään Piitun kanssa, ajattelin, ja harjasin tamman aina kavioiden puhdisukseen asti. Pian kello oli 14.02, tullessani se oli ollut noin puoli. Lähdin hakemaan satulahuoneeseen Piitun suitsia, ja kypäräni & ja hanskani olinkin jo laittanut karsinan eteen. Letitin äkkiä Piitun otsaharjan löysälle letille, ja asetin suitset tyytyväisen tammasen päähän. Itselleni laitoin sen kypärän ja hanskat, raippaa en tarvinnut joten lähdin puhelin lökäreitteni (tosi turvallisessa) taskussa tallin pihalle nousemaan Piitun selkään.
Ei siis ollut motivaatiota tosiaan vaihtaa vaatteita, joten päätin nyt kun ilman satulaa ratsastin etten ratsastusvarusteita, muuta kuin kypärän ja hanskat, tarvitse. Pian pomppasin jo tallin edessä nököttävän jakkaran päältä Piitun selkään. Tamma ei ollut moksiskaan, vaan lähti suoraan käskystä eteenpäin reippaaseen käyntiin. Jaloissani minulla oli ikivanhat ja kuluneet Adidaksen mustavalkoiset lenkkarit, jotka kylläkin vaihdoin autossa, kun en halunnut Nikejäni liata. Maiskutin tammalle, ja johdin sen polulle jolla olimme ratsastaneet uittoreissullakin. Pian olimme jo amblessa, ja istuskelin taas kuin nojatuolissa. Piitu pärskähti huolettomasti, ja nappasi aina välillä ruohotupon suuhunsa. -Ei kuolaimilla, pliis! huusin eteeni muttei siellä tietenkään ruuan suhteen mitään kuulevia korvia ollut. Menimme suhteellisen pitkän matkan, ja kello tuli vähän yli puoli kolme. Lähestyimme suurta ja kellertävää peltoa. Jo elokuu, mutta silti niin kauniin väristä vielä. Ravailin pari askelta ja sitten nostin laukan.
- Laukkaa,tyttö, laukkaa! huusin Piitulle, joka kovensi tahtiaan ja pidensi askeleitaan minun tarrautuessa harjasta äkkiä kiinni. Vihreä vaahto roiskui tamman kyljille kun se puuskutti ja nelisti menemään eikä sillä todellakaan ollut aikomusta pysähtyä. Vielä vähän lisää vauhtia, se tuntui sanovan, ja en estellyt sitä. Minä selässä kuitenkin ilman satulaa pompin melkoisesti, enkä itsekkään olisi tahtonut neitiä pysäyttää. Olimme kuitenkin laukanneet jo lähes pellon poikki, ja tamman kyljet alkoivat hikoilla. Kops, ja kännykkäni oli maassa. Prrrrrräsin, pidätin hieman ja Piitu siirtyi samantien kiitolaukasta pehmeään, tasaiseen mutta silti reippaaseen ambleen. Huokaisin ja pyyhin hikeä otsaltani kypärän rajan alta. Hikinorot valuivat ja pysäytin Piitun saadakseni nostaa kännykkäni ja hetken puhaltaa. Nousin selästä, nostin onnneksi ehjän, hieman kulmista kolhuilla olevan kännykkäni maasta ja ihme kyllä, pääsin takaisin selkään ihmeen ketterästi läheisen kiven päältä. Pääsin onnellisesti takaisin selkään ja taputin samalla tammaa kaulalle keräten hieman ohjia. Ei kauaakaan, kun pusikosta alkoi kuulua yhtäkkiä rätinää.
Tajusin olevan järkevintä hypätä alas selästä vaikkei Piitu varmaankaan mitään pelästyisi. Kohta puskista ilmestyikin melkoisen kokoinen karvaturri, ja Piitu säikähti niin kamalasti innokkaan kaverin hyppyä pois rahisevasta pusikosta, että se pääsi irti otteestani ja lähti juoksemaan vauhkona pellon kauimmaiseen nurkkaan. - No niin. Hienoa, kiitti vain kamu, sanoin koiralle, joka oli jo tullut innoissaan nuuhkimaan minua. Päätin soittaa Aprilille, jos tämä tulisi apuun ottamaan vieläkin ympäriinsä laukkaavaa Piitua. - Piituko sellaista tekee? Tosiaanko? Nainen hämmästeli eikä voinut uskoa puhetta todeksi. - En itse pääse tulemaan, istun autossa, mutta kutsun jonkun toisista tallitytöistä hätiin. Kiitin tätä, ja sanoin heipat. Tämä ei kyllä sitten ollut yhtään Piitun tapaista.
Pian näin jo Saanan juoksevan meitä kohti. Huomatessaan Piitun olevan vielläkin irrallaan hän hidasti vauhtiaan, tuli luokseni ja vilautti taskustaan näkkäripussia vinkaten silmää. Nyökkäsin hänelle ymmärtäväisesti ja hymyillen, yhdessä me molemmat käännyimme hieman lähemmäs tullutta tammaa kohti, joka jo ravailikin. Saana alkoi rapistelemaan taskuaan ja Piitu käänsi heti katseensa suuntaamme, ja ruualle perso hevonen käveli luoksemme hieman luovuttanut ilme kasvoillaan. Huomattuaan koiran olevan tuttu vanha Roki hevosen naamalle vääntyi ehkä hieman nolostunut ilme. Pian hevonen rouskutti jo näkkäriä. Olin noussut jo selkään, sekä Saana oli ottanut vapaana olevan Rokin kiinni tuomaansa punaiseen hihnaan. - Enhän mä tietenkään sit osannut pitää vaatteitani puhtaina, naurahdin silittäen kädelläni hieman nyt ruskehtavia housujani: - Kiitos vielä kuitenkin. En olisi pärjännyt ehkä ilman apua ja näkkärin voimaa, sanoin taputtaen tammaa, joka rouskutti jo kolmatta leipäänsä. Saana hymyili, ja sanoi äskeisen olevan pientä. Lähdimme yhdessä kävelemään kohti tallia, ja pian olimme jo perillä. Saana jätti Rokin pitkän narun päähän Aprilin talon pihalle. Yhtäkkiä sain loistoidean, ja aloin hytkyä riemusta Piitun selässä huomattuani ajatuksen olevan upean mahtava.
- Nyt sä tuut tänne selkään mun kanssa! hihkaisin Saanalle, joka kääntyi katsomaan minua kummastuneena. - Piitu kyl meiät kestää! Nyt tuut! hihkuin, ja katsoin tyttöä joka yritti muodostaa sanoja suullaan. Piitu oli jo kuivunut hiestä, ja näytti tyynen rauhalliselta eikä ylimääräinen liikutus kai haittaisi. Ei Saana sitten sanonut mitään, yhtyi vain iloiseen kikatukseeni.
- Ei mulla mitää ridakamoi nyt mukana oo...,tyttö sanoi ja katsoi minua epäilyttävästi.
- Et sä tarvii! Lainakypärä vaa tallista ja selkään, kerroin Saanalle jolla oli yllään trikoot ja t-paita, jaloissaan kylläkin crocksit, mutta mitä siitä. Tyttö uskoi puheeni ja lähti hakemaan kypärää tallista. Pian Saana löysi kuin löysikin kypärän, ehkä hieman ison päätellen kypärän tauottomasta nostelusta tytön kävellessä Piitua ja minua kohti naurahtaen aina välillä. Pian yllättävän ketterä naisenalku istuikin jo takanani, kerran kun sanoi haluavansa että minä olen kuski. En pistänyt vastaan, ja pian suuntasimme samaiselle metsäpolullekuin aiemminkin rupattelun merkeissä ja Rokin ”jääks mä tänne” katseen saattelemina. Pian olimme jo ravailleet amblea, melkeen tiputtaneet takanani pomppivan Saanan ja nauraneet kuollaksemme. Pian kävelimme vähän ja päätimme sitten ehkä jo laukata.
- Heihei älä sit pelästy ku tarraan suhun, jos ajat tätä liian kovaa! Saana huusi korvaani pitäen käsiä levällään ilmassa huitoen, eikä Piitu ollut moksiskaan. - He he he, me ollaa #sairaannopeet jote varo vaa! Käännähdin tyttöön päin ja annoin Piitulle vahingossa laukkapohkeet siinä jaloillani riehutessa, ja tamma ampaisi kuin salama vauhtiin. Ei sitten muuta kuin me molemmat alas, ambulanssit ja aivotärähdykset sekä Piitun jalat mäsänä. No ei oikeasti.
Pysyimme laukan tahdissa siis vallan mainiosti. Saana tosiaan tarrautui minuun aika pikaisesti, jolloin minä meinasin horjahtaa ja tarrasin Piitun harjaan melko pikaisesti. Kuin ihmeen kaupalla kännykkäni pysyi taskussani. Piitun laukka sentään oli aika tasainen mutta nopea, reipas tamma tänään siis oli niin kuin melkein aina. Yhtäkkiä Saana uskalsikin ottaa minusta otteen irti ja päästää kätensä ylös päänsä yläpuolelle.
- Wohoo! Tää on täydellistä! Tehää joskus Fantsun kanssa, mennää molemmat plus ponipallerot ja otetaan laukkakisat ja kaikki! tyttö huusi viimasta takaani, en kuullut kaikkea eikä se niin haittaakkaan. Meillä oli niin hauskaa, ja voin myöntää ettei minulla ole pitkään aikaan varmaan riittänyt naurun aihetta mistään niin paljon kuin tänään. Pian minäkin siinä vauhdissa uskalsin jotenkin kietoa Piitun ohjat lyhyemmiksi ja nostaa käteni ilmaan. Piitu kyllä laukkasi, ei pukittanut vaan irrotteli, mutta kuitenkin tasaisesti.
- Hulluutta! huusin täysillä, kiljuin ja katsoin takanani keikkuvaa Saanaa joka nauroi vedet silmissä hurraten.
Naurua, kiljuntaa, kavioiden kopinaa.
Hieman hämärtynyt taukotupa, minä, Kia, Saana ja April. Kerroimme juuri Aprilille ja Kialle innoissamme seikkailustamme. Piitu oli suihkutettu hiestä, heinät oli annettu kaikille hevosille nelistään. Kia oli ollut tallilla vieläkin katsomassa Rommia, tämä halusi antaa sille itse sen heinät. Pian autonvalot häikäisivätkin jo tuvan ikkunoista, olimme sopineet, että Kia ja Saana tulevat äitini kyydillä. Sanoimme heipat Aprilille, nousimme pihalla auton kyytiin ja vaihdoimme toistemme puhelinnumerot. Veimme Saanan ja Kian koteihinsa, ja lähdimme omaamme. Kaakaomuki ja viilenevät syysillat sopivat hyvin yhteen.
*zip zip* kuului puhelimeni viestiääni.
Saana: Ei herttinen,oli hauskaa! Oikeest joskus uusiks! kuului Saanan Snapchat. Saana paljastuikin tänään oikein mukavaksi persoonaksi, ajattelin, ja suljin puhelimen hymyillen. Kääriydyin täkkiini,ja näin unta laukaavasta hevosesta selässään kaksi nauravaa tyttöä.
Ihan alkuun pitää sanoa koko tarinasta, että ihan sairaan hauska, mukaansa tempaava ja toiminnantäyteinen tarina! Kivasti juttuja, joita ei ole ihan joka tarinassa, toi kaksin ratsastus, roki, piitun karkaus yms. kaikki mukavia pikku juttuja, joista tuli hyvä kokonaisuus, jonka luki oikein mielellään ja tarinan pystyi kuvitella hyvin elävästi (: Aika paljon tekstissä on pilkkuja, mutta käytän niitä itsekin ihan liikaa, joten en voi siitä juurikaan sakottaa :D Hyvin välejä tekstissä ja selkeet vuorosanaviivoilla laitetut puheenvuorot, mitkä teki lukemisesta selkeempää. Teidän suunnitelmat kuulostikin hyviltä tuossa tarhalla, kun juteltiin ja Piitu onkin selkeesti hokassu, että sulta saa aina heppanameja ja tulee helposti tarhasta sisään sun kanssa. Kun ei se aina niin yksinkertasesti vaan lähde jokaisen hakijan matkaan... Neiti osaa lyödä jarrutkin aika tiukasti lukkoon, kun ei halua minnekään :D Mutta jatkossa soitetaankin siis sulle ja pyydetään hakeen se sisälle, kun neiti päättää jämähtää tarhaan :P "Tänään pelto vain tömisee, kun me mennään Piitun kanssa....", ihana ajatus! Sain hyvät fiilikset tosta kohdasta jotenkin (: Ja voihan sitä nyt lökäreissä lähtee ja tennareissa maastoilemaan, kun kukaan ei huomannut teidän tallipihalta luikahtavan puiden siimekseen... Ja tennarit on joka vuodenajan kengät, ainakin jos multa kysytään :D Pääsittekin pellolle vähän laukkaileen, tosin tietysti se puhelin sieltä taskusta tippuu, kun noissa taskuissa nyt ei pysy oikeen mikään, kun jotain touhuaa. Hyvä, että puhelin oli kuitenkin ehjä, liekkö ollut pellon pohja pehmeä sateiden jäljiltä... Ja Rokikin vielä tuli säikyttelemään, ai jai sitä rakkia... Mutta onneksi Saana juoksi apuun ja saitte herkkusuu_Piitun kiinni, niinkun arvata saattaa (: Mutta tota loppua mä en kyllä arvannu ja se oli hauskan erilainen lopetus, kun yleensä. Ja teillä kuulosti olevan hauskaa + Piitu sai paljon liikuntaa ja ahkerointia, kun kanto teitä kumpaakin mettässä, se on hyvä (: Ja se on aina positiivista, kun saa uusia kavereita joiden kanssa puuhastella, hullujakin juttuja/ideoita : DDD Vitsit mä jopa vähän pelästyin tota, että tipuitte, ambulanssi ja jalat poikki juttua, mutta onneks se oli vaan läppä, viuh! :D En nyt viitsi enempää jaaritella tähän loppuun, mutta olipas kyllä hauska tarina, jonka luin erittäin tyytyväisenä ja ei voi kun olla super_tyytyväinen, että Piitu on saanu noin hyvän hoitajan itselleen (; Pisteitä ansaitusti: 6 // April (onneks vielä luin tän oman kommenttitekstin kertaallen läpi ja korjailin, kun oli muuten muutama kirjotusvirhe... et ois saanu mitään selvää koko jutusta muuten, heeee :D)
|
|
|
Post by Heli on Sept 13, 2015 15:43:20 GMT 2
ENSIMMÄISET YLITYKSEMME YHDESSÄ 13.9 - Hörr! Piitu ravasi portille. Voi luoja, minulleko se hörisi? Varmaan vain herkkujen toivossa jälleen? ajattelin. Mutta ei, kun pujottauduin tarhan lankojen välistä tarhan sisälle, Piitu tuli luokseni ja jätti päänsä lepäämään olalleni. Purskahdin onnelliseen itkuun ja nauruun samanaikaisesti, ja ajattelin - tällaistako on olla hoitaja? Äkkiä kuulin askeleita takaani. Se joku astui Piitun takaa yllättäen vierelleni, taakseni, ja koputti selkääni. Käänsin punaiset silmäni tyttöä kohti, ja tämän ilme näytti ehkä hieman pelästyneeltä. - Sori, mä vain.. tämä sanoi ja astui taaksepäin. Naurahdin. - Eikunsiisss.. toi Piitu vaan. Et sä tehny mitään. Mä olen Heli, sanoin pyyhkien silmiäni. Taputin heiniään syövää tammaa kaulalle ja käänsin sitten katseeni tyttöön. Tuo oli minua varmaan melkein 10 senttiä pidempi, omasi vaaleanruskeat hiukset ja niin kuin minäkin, pisamat. - Samiksia ollaan, Tuuliaksi esittäytynyt tyttö sanoi. Hymyilin tälle. Tyttö kertoi olevansa Mindin hoitaja, ja olikin siksi samassa tarhassa kanssani. Nyökkäilin ymmärtäväisesti, ja pian Tuulia kertoikin jo lähtevänsä talliin syömään evitään. Katsoin tätä ymmärtävästi ja lähdimme Piitun kanssa talliin. Tallissa harjasin ja varustin tamman. Hain itselleni taukotuvasta, kaapistani kypäräni. Kiinnitin myös, sinitarralla, taiteilemani nimilapun kaapioveen. Tikkukirjaimilla "HELI" ja pari kuviota tekstin ympärillä sai kelvata. Laitoin kypärän päähäni ja hanskat käteeni, ja nappasin matkan varrelta vielä Piitun suojat. Karsinassa kiinnitin kaikkiin neljään jalkaan suojat ja lähdin taluttamaan tammaa ulos karsinasta. Ratsastin tamman maneesiin, jonka oven olin tullessani avannut. Samalla olin myös nähnyt pitkillä sivuilla nököttävät esteet, ja päässäni syttyi ideoita erilaisista esteradoista. Juuri sen takia me juuri olimme Piitun kanssa täällä, maneesissa. Yksi esteistä oli vain ehkä sellaiset 50cm korkea ristikko. Toisella pitkällä sivulla olikin sitten ainakin 70cm korkea pysty ja ehkä 90cm korkea samanlainen este. Molemmilla lyhyillä sivuilla näin kaksi lyhyttä pinkkiä puomia. Pienimmän esteen puomit olivat hauskasti vihreän ja valkoisen raidallisia. Kaksi korkeampaa estettä olivatkin molemmat puna-valkoisia. Kävelytin Piitua vielä hetken, mutta siten aloimme tositoimiin. Ratsastimme ensin kevyttä alkuverkkaa amblessa, toisin sanoen teimme paljon voltteja sinne tänne, kuitenkin puomit huomioon ottaen. Yritettyäni tehdä mahdollisimman siistit tiet puomeille ja selkeät taivutukset Piitulle, otin tamman käyntiin. Suunnittelin tehtävää laukassa. Esteet olivat sellaisessa paikassa, että radasta tuli yksinkertainen. Joka tapauksessa keräsin pikkuhiljaa ohjat, ja nostin C:ssä laukan. - Tsemppa på! kuului yhtäkkiä huuto katsomon suunnalta. Hyppy, laskeutuminen. Ja stop. - Kuka siel huutelee? huusin muodostaen käteni tötterölle, jotta ääni kuuluisi katsomoon. Äkkiä katsomosta pomppi harmaat lökärit ja tummansininen t-paita päällään oleva tyttö. Tuo nosti punaista pipoaan pois silmiltään, ja tuli luokseni. - Vad är din problem? kysyin tyynen rauhallisesti ja iloisena siitä, että koulun ruotsintunnit olivat alkaneet jo neljännellä luokalla. Tyttö katsoi minua ja naurahti. - Kyl mä suomeeki siis puhun, hän sanoi:- Oon Siiri. Odotin ettet osais ruotsii, tyttö naurahti. - Joojoo mut älä säikäytä tollee, sanoin tytölle leikillään vihoissaan:- Onneks Piitu ei helposti pelästy. Siiri nauroi, ja lähti takaisin katsomoon. Nyt huomasin siellä myös aiemmin päivällä tapaamani tytön, Tuulian, jolla oli kuulokkeet korvillaan ja hän vilkutti minulle. Vilkutin takaisin. Nyt älkää häiritkö mua enää, kiitos, ajattelin ja pudistelin päätäni. Olinko tullut näin tosikoksi uusien tallikavereiden vitsailusta? Toivottavasti en. Ravailin Piitun kanssa pari kierrosta ennen uutta esterata-yritystä. Molemmat tytöt katsoivat minua ja Piitua katsomon penkeiltä, ja yritin olla keskittymättä näiden herpaantumattomiin tuijotuksiin. Nostin laukan, ja laukkasin kierroksen kevyessä istunnassa. Sitten kokosin Piitua hieman, istuin painavasti satulaan ja ohjasin tamman ensimmäiselle, pienelle esteelle. Hyppy, laskeutuminen eikä tällä kertaa pysähdystä. Silmäkulmastani näin kuinka tytöt taputtivat minulle pienesti hymyillen. Ohjasin reippaan Piitun puomien ohi ja jatkoin matkaani jo hieman korkeammalle, 70cm, esteelle. Hyppy, laskeutuminen. 0 virhepistettä. Yhtäkkiä edessäni olikin vielä se isompi este, 90cm. Melkein jarrutin jo tamman ennen estettä kun ymmärsin, etten ollut lainkaan valmistautunut hyppyyn. En ehtinyt kuitenkaan tehdä mitään. Hyppy. Lensimme ilmojen halki. Laskeutuminen. Edelleen 0 virhepistettä. - Hyvä tyttö! Hieno, hieno, hieno! Taitava tyttö! Voi hyvä luojaa! Hyppy onnistui järkyttävän hyvin siihen nähden, että hyppy lähti liian läheltä, mutta onneksi jotenkin tarpeeksi ylös, eikä kuitenkaan lähes metrin kokoinen este tippunut. Taputin tammaa kaulalle, ja ilmeisesti Tuulia ja Siiri olivat nähneet hypyn ja seisoivat nyt hurraten katsomon penkkien edessä ja taputtivat. - Tää taitaa riittää meille, ravaillaa viel vähä, sanoin tammalle joka pärskähti. Vähän amblea ja sitten annoin tamman kävellä pitkin ohjin. Pian tulin alas selästä, ja nostin jalustimet. - Miten et tippunu!? Olin jo ihan varma et tuut alas ku olit ihan tarraavinas harjaan ja iha vinos, mut sä vaa pysyit! Hullu sä oot ku lähit siihen hyppyyn! Siiri huusi ja tuli juoksien luokseni heilutellen käsiään sinne tänne, puolelta toiselle, ja Tuulia käveli hänen perässään nauraen. - Noh, oon itekki vähän hämilläni, sanoin ja otin hiestä märän kypäräni pois päästäni. - Aika hyvin samis, Tuulia sanoi ja tuli luokseni virnistäen. Taputin vielä tammaa kaulalle ja lähdimme kaikki kolme talliin. - Mitäs tytöt? April sanoi kun astuimme rappusista taukotupaan Piitun hoitamisen ja tarhaan viemisen jälkeen. - Me vähän pompittiin Piitusen kanssa, hehe, sanoin Aprilille: - Sellaista pientä liian-lähellä-estettä-hyppy-säätöä, muttei muuta, naurahdin, kuin myös Siiri ja Tuuliakin. Otin kaapistani puolen litran Fanta-pullon, jonka olin aiemmin sinne laittanut. Join pullo suusta, ja pyyhkäisin suutani kädelläni. Pullon laitoin takaisin kaappiin. Vessassa kävin vaihtamassa punaiset ridahousuni mustiin farkkuihin, tennareihin ja valkoiseen neuleeseen. Prrrring, prrrrringg, prriinngg. - Äiti äiti oon vessas venaa, vastasin puheluun ja suljin sen saman tien. - Mitä sä siel yksinäs puhut? kuului Siirin kiusoitteleva ääni, avasin vessan oven ja näytin tälle kieltä. Molemmat purskahdimme nauruun. Soitin äidille uudelleen, ja hän kertoi lähtevämme shoppailemaan, taas. Hymyilin tytöille, kun kerroin asiasta. - Heime tullaa mukaa! Siiri vakuutti. - Noh.. Tuulia? kysyin tytöltä, joka näytti innostuneelta. Tuulia kääntyi meihin päin. - Mul käy kyl, hän sanoi vinkaten silmää ja kaivoi juuri kaapistaan vaihtovaatteita. Samoin teki Siiri. Onneksi heillä sellaiset kaapeissaan oli. Heli:Siiri ja Tuulia tulee meiän mukaa sitte. Pieni hetki kului ja jännitimme vastausta. Äiti: Selvä :-) Vedimme ylävitoset tyttöjen kanssa, sanoimme Aprilille heipat ja lähdimme reput selissämme pois taukotuvasta. Moikkasimme vielä heppoja ja sitten lähdimme autoon, jonka kanssa äitini juuri saapui pihaan. Plussilla ja miinuksilla tällä kertaa: + ihana toi alku kun piitu on noi kiintyny suhun! <3 söpöö :D + ratsastuksessa kiva lisä et siiri ja tuulia oli katsomossa. + toi siirin ruotsin puhuminen ja puuttuminen sun ja piitun ratsiin oli kans hauska :D + ruotsin kielen taito, vaikkakin tommonen vähäinen, koska ite en muista sanaakaan ruotsii enää... Heh :D + piitun kanssa ratsi meni hyvin ja hypyt vaiks ei ollu mitään ihan pieniä esteitä edes! + toi lopetus oli kans mukavan rento kun vaihdoit ratsivaatteet pois ja lähditte shoppaileen porukalla :) - muutama kirjotusvirhe. - ehkä tos lopus vähän oli sekavia kohtia. Vähänkun sun ajatukset ois kirjottaessa katkennu tai jotain vastaavaa :D mut alussa ei ollu mitää samanlaista takkua...?
joo siinähän se sitten oli... Ja kiva et teit ton kyltin sun kaappiin, niinkun muistaakseni ylempänä ehdotin(?) :D pisteitä sitten: 3 // April
|
|
|
Post by Heli on Sept 24, 2015 19:46:46 GMT 2
MITÄ TAPAHTUI SILLOIN? 23.9 Niin, mitä tapahtui? Nään edessäni sinisen seinän johon on maalattu vihreitä ja vaaleanpunaisia kaloja. Vähän lähempänä, vasemmassa jalassani nään sinertävät varpaani, jotka heiluvat kuulokkeista tulevan musiikin tahdissa. Toinen jalka onkin kipsattu. Sairaala. Palataampa pari päivää taaksepäin. - Piituu! Tammaa! huusin litimärkänä sateesta, joka jatkui edelleen. Piitu laahusti portille, ja otin sen kiinni helposti ja tottuneesti. Lähdin juoksuttaen Piitua perässäni talliin ja harjasin sen nopeasti läpi pienen raivon vallitessa sisälläni. Puhelimeni oli päättänyt sitten monen vuoden uskollisen palveluksen jälkeen simahtaa eilisiltana, ja uuden puhelimen saamisesta minulla ei ollut tietoa. Onneksi on rakas kamerani, ajattelin ja huokaisin. Menisin tänään ilman satulaa, joten hain vain Piitun suitset satulahuoneesta ja oman kypäräni ja hanskani yläkerrasta. Rappusista kuulin jo pari väittelevää ääntä, tunsin heti toisen Siiriksi ja toisen Saanaksi. Nämäkin ilmeisesti kuulivat askeleeni ja hiljentyivät. - Mikä meno tytöt? heitin kuin en olisi kuullutkaan tyttöjen ääniä. Molemmat kohauttelivat olkiaan mutta alkoivat pian puhua keskenään jostain täysin neutraalista aivan kuin riitaa ei olisi ollutkaan. Pian, kun Siiri huomasi kypärän päässäni, hän avasi suunsa isoksi ja kajautti: - Meeks sä ridaa? Mäkanss tuun! Joojoo! Katsoin Siirin takaa nyökyttelevää Saanaa, joka kylläkin kertoi, ettei tänään aikoisi ratsastaa, toisin kuin Siiri aikoisi. Katsoin taas Siiriin. - Nojoo no haluun ainaki kuvaa! tyttö myöntyi tiukan katseeni alla. Halusin tänään ratsastaa yksin. - Tulkaa molemmat kuvaa, saatte käyttää mun kameraa, ku kännykkä, nohh.. pimahti, naurahdin, ja kaivoin taskustani sinisellä näytöllä varustetun kapulan taskustani toivossa, että se vielä joskus toimisi. - Voi ei, molemmat sanoivat yhteen ääneen. Lähdimme kaikki karsinoille, suitsin äkkiä Piitun ja lähdimme maneesiin. Tytöt istuivat maneesin reunalle harjoittelemaan kamerani käyttöä, kävelimme Piitun kanssa alkukäynnit ja aloimme pikkuhiljaa ravailemaan. - Hyvä! Sul on tosi hyvä tasapaino! Saana huusi ja taputti. Naurahdin, oliko minulla oikeasti hyvä tasapaino sitten? - Mä teen sul tehtävän, mee tonne takanurkkaan, et saa nähä viel! Siiri sanoi, tottelin käskystä ja ratsastin Piitun kauimmaiseen nurkkaan, annoin ohjaa ja pysäytin tamman siihen kun olimme määränpäässämme. Kului ehkä kaksi minuuttia, ja kuulin pieniä kolauksia. Muuten kuulin vain hiljaisuutta. - Käänny! Siiri huusi. Käänsin Piitun nopeasti, ja näin edessäni kaksi ainakin 80cm korkeaa estettä. - Nää on vähä alle 90cm, kyl sä ne pääset, Siiri kehotti ja katsoi vielä tarkan mitan:- Molemmat on 87cm. Pala nousi kurkkuuni. Ensinnäkin olin arvioinut korkeudun aika metsään, melkein 10cm alemmas. Ehkä vain toivoin korkeuden olevan niin? - Ok.., sanoin jäykästi ja kannustin Piitun raviin. Ei, miksi en ottanut satulaa, miksi? ajattelin, ja tunsin kuinka kämmeneni hikosivat. Niin ne tekivät aina kun olin todella jännittynyt tai peloissani, ja sillä hetkellä olin kylläkin molempia. - Hyvä Piitu ja Heli, te osaatte sen, wohoo! Saana huusi, ja molemmat tytöt katsoivat minua hammashymyillen ja heiluttelivat peukkujaan ilmassa. Nostin Piitulle laukan, ja lähestyin ensimmäistä estettä. Piitun yhtäkkinen, iso ponnistus sai minut horjahtamaan mutta onneksi samanaikaisesti tarraamaan kiinni tamman vaaleasta hulmuavasta harjasta. Onnistunut laskeutuminen kruunasi hypyn, mutta pian toinen este olikin jo edessä. - Tehkää se! tytöt huusivat kaukaa toisesta päästä maneesia. Onnellisesti yli melkein 90cm pystyn, hymy huulilla laskeutuminen ja valtavat taputukset pärskähtelevän tamman kaulalle. - Hyvä Piitu! Hyvä Heli! Miten ootte noin taitavii? Siiri huusi ja hurrasi, samoin teki Saana. - Te täs ihanii ootte ku jaksatte kannustaa, sanoin ja hymyilin pienesti. Annoin Piitulle ihan vähän ohjaa ja annoin sen ravailla pehmeää ambleaan. - Venaas, nyt räpsään sust kuvan! Siiri totesi ja otti käteensä mukanaan maneesiin tuoman porkkanansa, antoi sen käteeni ja tarttui kameraan. Räps, räps räps, räps - kuului vain räpsäyksiä, kun Siiri otti yhä enemmän kuvia. - Ok riittää, naurahdin:- Näytä paras niist! - Tää varmaa, hihi, kato Piitun ilmettä! - Haha aws, aika söpö, hihi, naurahdin ja katsoin kuvaa joka näkyi kuitenkin pienenä kamerani ruudussa. (täs välis pahoittelut jos kuva näkyy pienenä..) - Tytöt.. mä haluun viel koittaa yhtä estettä. Laittakaa 92cm! Päätin yrittää. Päätin, vaikka olin ilman satulaa. Minä pystyisin siihen. - Ootko varma? Saana kysyi kurtistaen kulmiaan. - Oon, sanoin päättäväisesti. Tytöt ottivat toisen esteen pois ja nostivat paikalleen jääneen esteen 92 senttiseksi. Minua jännitti, mutta nyt vain vähän. Mä teen sen, mä teen sen, mä teen sen, hoin itselleni pääni sisällä tauottomasti. Mä teen sen, vielä kerran. Esteelle lähestyminen. Etujalat ilmassa, takajalat ilmassa, etujalat maassa, takajalat ilmassa. Ratsastaja ilmassa. Mustaa. Nyt katseeni edessä on vain siis sininen kala-seinä ja varpaat, niin kuin jo mainitsinkin. Kuulen ovenkahvan avautuvan ja näen kaksi tyttöä sadevaatteissa astuvan sisään. Toisella on päässään punainen pipo. Siiri ja Saana. - Voi ei Heli! Kui sä voit? tytöt kysyvät samanaikaisesti ja istuvat sänkyni viereen penkeille. Siiri ojentaa minulle levyn lempisuklaatani, ja halaan häntä minkä nyt voimillani pystyn. Kolme päivää lähes putkeen makoilua tuntuu kropassa. - Onks Piitu ok? Mitä tapahtu? kyselen toisiaan katselevilta tytöiltä. Haluan saada tietää, ajattelin. - No siis Piitu on ok, ja syö varmaan tällläkin hetkellä päiväheiniään, Saana tokaisi. - Mutta se, mitä tapahtui, se me tiedetään, Siiri puolestaan totesi:- Katseltiin juuri sun hypyssä kameran kuvia, kunnes kuului kamala tömähdys. Piitu seisoi erittäin kummastuneen näköisenä sun edessä ja katteli sua, kun sä makasit tajuttomana siin maassa esteen vieressä puomi jalan päällä. Taitaa olla noi Newen puomit aika painavia, sen verran iso toi sun kipsis.. Voi ei. Mietin, kuinka nyt muistinkin jotain - valtavan kivun,joka valtasi koko kehoni jalasta ylös asti, ja vasta sitten menin tajuttomaksi. Tietysti Piitu oli kunnossa, ja se oli minulle todella tärkeää. - Kaikki on siis kunnossa ja ehjänä paitsi noh, toi sun jalkas.., tytöt toteavat murheen murtaman näköisinä. - No hei, sain uuden kännykän sentää! sanon ja näytän yöpöydällä olevaa valko-kultaista pakettia. Olen iloinen, ja samalla surullinen. Saisin varmaan pitkän liikuntakiellon ja kaikkea. - Tullaan kattoo sua heti ku haluut.. tytöt sanovat ja nousevat pikkuhiljaa tuoleista. - Ootte tosi mukavia ku jaksatte auttaa mua. Kiitos, sanon. Onneksi minulla on ihania ystäviä. Eli siis tarina saattaa vaikuttaa siltä että mulla olis tässä nyt joku irl:issä tapahtunut juttu, mutta ei, nyt on kokeita tulossa ja en ehkä Neween pysty niin paljon panostaa joten tällasta välillä (: en usko että pystyn olee kauaa mun newe "tauolla" ja varmaan saatan jo ihan piakkoin taas täällä kirjotella. Pieni info vain (: Ajattelinkin tossa ennen, kun aloit ratsasteleen, että vähänkö isoja esteitä meinaat ilman satulaa hyppiä! Vähän turhankin isoja kyllä sanon minä... Soo, soo, pitää osata olla varovaisempi ja laittaa ainakin se satula selkään tommosilla esteillä. Mutta ehkä opit jotain, kun nyt joudut sen kipsin kaa hengaamaan ja ratsastus hetkeksi jää xP Toivottavasti ainakin...? Tosi söpö toi kuva susta ja piitusta, vaikka sulla on ehkä vähän "töppöjalat", mutta onhan piitu iso iso poni/hevonen :DDD Kiva, kun Siiri ja Saana on kuitenkin sun seurana ja voi käydä moikkaamassa (: Pisteitä 3 hyvin keksitystä tarinasta, jossa oli erilaisempi alotus ja keskiosa oli muistelua ja lopussa palattiin taas sairaalaan. Koko paketti pysy hyvin kasassa tän avulla (: Ja toi kuva hyppäs tänne loppuun, mun syy, sori : D // AprilAttachments:
|
|
|
Post by Heli on Oct 23, 2015 11:42:03 GMT 2
Jälleen kohtaamme 23.10
Tartuin kaakaomukiin yöpöydälläni. Tippa jo tietysti kylmää juomaa lojui kupin pohjalla. Päätin olla juomatta. Nousin istumaan sängyllä, katsoin huoneen toisessa päässä jo melkein viikon lojunneita keppejä naurahtaen, venytin jalkojani ja nousin hitaasti. Katsoin ainakin sadannen kerran kalenteriani, mutten tällä kertaa turhautuneena. Tänään tapahtuisi jotain mahtavaa.
Lähdin jo tottuneesti ja rohkeammin kävelemään lähes ollenkaan ontuen kohti alakertaan johtavia rappusia. - Huomenta kaikki! huusin kovaan ääneen rappusten loppupäässä. Sujautin ruskean hiussuortuvan korvani taakse huolettomasti. - Tietäähän kaikki, mikä päivä tänään on? sanoin rimastuneella äänellä istahtaessani ruokapöytään kaurapuuron taakse. - Kyllä me tiedetään, isä sanoi ja nosti katseensa minuun ruokapöydän toisella puolella. Hän taittoi sanomalehden kiinni ja hymyili. - Aika on tunnin kuluttua, isä sanoi yhtäkkiä. Mitä! Mitä! Mitä! - Apua, noin lyhyt varotusaika, oisit sanonu! Aloin ahmia reippaasti liian kuumaa puuroa, poltin kieleni ja kippasin koko maitolasin kurkkuuni. Jatkoin syömistä.
Puolen tunnin kuluttua olin suurin piirtein pukeutunut siististi, laittanut hiukseni ja pessyt hampaani. - Oon valmis! hihkaisin huoneestani ja tartuin puhelimeeni. Lähdin kävelemään, tällä kertaa kepit mukanani, taas rappusille. Astuimme isän ja äidin kanssa ulos ulko-ovesta ja lähdimme autolle.
- Voit nyt mennä makoilemaan tuohon sängylle ihan rauhassa, tämä kestää vain hetken, lääkäri sanoi rauhallisesti. - Ja minä voin ottaa ne kepit, hän jatkoi. Ojensin kepit naislääkärille ja asetuin pyynnöstä makaamaan sängylle pidätellen iloa. Toisen jalkani annoin roikkua vapaasti sängyn reunalla, ja toisen jalan asetin sängylle. Katsoin kelloa koko ajan. Hetken kuluttua lääkäri siirtyi toiseen päähän huonetta, asetti jotain pöydälle ja kääntyi pian meihin päin hymyillen. - Voit nousta ja laittaa kengät, lääkäri sanoi ja nojasi pöytäänsä. Nousin sängystä, ja katsoin pientä jalkaani joka näytti nyt saman kokoiselta kuin toinenkin jalka. Sujautin mukaan ottamamme sukan ja kengän jalkaani ja nousin seisomaan, ottaen tukea äidistä. - No, miltä tuntuu? äiti sanoi hymyillen isosti pitäen käsistäni kiinni. - Vau, sanoin melkein kuiskaten, ja asetin painoa jalalleni. Ei mitään ongelmaa. Kävelin vähän huoneessa, kuitenkin seiniä pitkin. Ei siinäkään ongelmaa. - Vau! Vau! Mä voin kävellä ongelmitta! nauroin ja katsoin ihmeissäni ensin lääkäriä, sitten isää ja äitiä. - Tässä numero, jos jotain tulee, lääkäri sanoi iloisesti antaen pahvisen lapun isälleni. - Hyvää päivänjatkoa, nainen jatkoi ja sulki oven meidän lähdettyämme . Nappasin paksun ruskean takkini ja laitoin sen päälleni. Sujautin lapaset käteeni ja aloin hyppelemään käytävällä. Jalka vihloi vielä hieman, muttei lähes ollenkaan. - Ei tuu ikävä teitä kepit, sanoin yhtäkkiä ääneen ja katsahdin taakseni kun lääkäri kuljetti ne toiseen huoneeseen. - Mitä sanoit? äiti kysyi takanani. - Een mitään. En mitään ihmeellistä, naurahdin huolettomasti. Olin hirveän iloinen.
Istahdin pehmeälle auton penkille. Kiinnitin turvavyön ja kaivoin kännykkäni esille. Ei mitenkään ihmeellistä, laitoin melkein kaikille kavereilleni kuvan vapautetusta jalastani. "Kattokaa mun kaunista jalkaa joka just vapautettiin :P" Painoin Lähetä-nappia.
- Voidaan me tietysti käydä tallillakin, jos vain haluat..? äiti kysyi, kylläkin jo tietäen vastauksen. Kaarroimme siis vaahterojen reunustamalle hiekkatielle jo tuota pikaa. Parkitsimme auton ja nousin äkkiä ulos ovesta. Kävelin reipasta tahtia kohti tarhoja. Tyhjiä kaikki, paitsi noh, ihanaisen ihana Fantsu-poni kylläkin makoili heinänsä päällä kylpien auringon lämmössä. Kutsuin sen luokseni portille ja annoin sille kaiken varalta mukaan ottamani näkkärin puolikkaan. Fantsu rouskutti sitä tyytyväisenä, ja lähti pian toiseen päähän tarhaa. Käännyin tallin suuntaan reippain askelein. Päätin heti karsinoiden pikatarkastuksen jälkeen mennä yläkertaan. April istui oman työpöytänsä ääressä ja kääntyi yllättyneesti minua kohti. - Ai Heli! Mukavaa nähdä sinua pitkästä aikaa, April sanoi ja nousi työtuolistaan. - Sait jo kipsin pois? hän sanoi kun huomasi jalkani. - Juu. Tänään, vastasin. - Onko Piitu tallissa? En huomannut sitä. - Kyllä sen pitäisi olla, April vastasi. Lähdimme yhtä matkaa kävelemään rappusia alas. - Ja April. Olen oikeasti pahoillani siitä ilman satulaa esteratsastuksesta, siitä mistä loukkaannuin. Se oli väärin tehty, sanoin hieman nolona kääntäen katseeni maahan. - No, ei se mitään. Tärkeintä että opit virheesi, April sanoi hymyillen. Vastasin tälle hymyilemällä takaisin. - Missä se Piitu luurailee? naurahdin kurkkien karsinoihin. - Löytyi! April hengähti tallin toisesta päästä. Tamma makoili karsinassaan rauhallisena, mutta nosti pian päänsä huomattuaan kahden silmäparin tuijottavan sitä. Tamma nousi hitaasti ja työnsi turpansa ojennettuun käteeni, josta löysi heppanamin. - Hieno tamma, mulla on ollu kamala ikävä sua, sanoin hiljaa ja taputin tyyntä tammaa kaulalle. - Mun täytyy nyt lähteä. Nähdään, Piitunen, sanoin tammalle viellä pussaten sitä otsalle. - Ja moikka April! Tulen käymään taas kun ehdin ja pystyn, huikkasin tallin ovella naiselle joka hymyili minulle iloisesti heiluttaen kättään.
- No, millaista oli? isä ja äiti kysyivät yhteen ääneen kun istuin takapenkille huokaisten. Vastaus oli päivänselvä. - Normaalia. Siis ihanaa.
Oon kyllä varmaan maailman huonoin ratsastuskoulun pitäjä, kun tää tarinoiden kommentointi on mulle aina näin "vaikeeta"... Sehän on yks iso osa tämmösen perus ratsastuskoulun pitämistä : D Voi voi voi... No mutta parempi myöhään, kun ei milloinkaan tai jotain... Ja huomasinkin heti alkuun, että oon lukenu tän tarinan joskus vähä aika sitten jo, mutta kommentointi taas kerran uupuu :D No mutta luin uudestaan muistin virkistämiseksi. En osaa kyllä usoraan sanottuna yhtään kuvitella miltä elämä tommosen kipsin kaa tuntuu, mutta vosin kuvitella, että se on ikävää... Ihoa sen alla kutittaa, menee hermot, kun ei pääse mihinkään ilman jotain keppejä? ja kulku on hidasta, maybe? : D Joten innostuksesi lääkäristä pystyy kuitenkin helposti kuvittelemaan! Tähän väliin pitää myöskin huomauttaa - tuli vaan yhtäkkiä itellä mieleen - että miks aina tarinoissa tai leffoissa tms. perus semmonen kuva perheestä ruokapöydässä niin isä lukee sanomalehteä? Miks ei äiti, tai pikkusisko tai vaikka koira? : D Se on aina se isä, perheen pää. Outo juttu, kun sitä miettii... Mutta harhapolulta takaisin asiaan --> Hyvin suju kävely ekaa kertaa ja heti tietysti piti Neweenkin tulla, kun kynneltä kykenit ja Piitua moikkaamaan (: Se olikin vähän ihmetellyt että missä sen hoitaja luuraa, jolla on aina sille jotain herkkupalaa... Mutta nyt se saapui taas Piitun vaaleita jouhia ja tummaa karvaa puunaamaan :P Söpö tuo kuvaus Fantsusta hienien päällä makaamassa. "Nää on mun heinät, eikä kukaan voi syödä näitä, jos makaan niiden päällä!", poni varmaan ajatteli :'D Mutkin löysit tallista tietysti papereita pyörittämässä kuinkas muutenkaan... Hyvä lopetus tekstille tuo sinun kommenttisi ja hyvin jaoteltua tekstiä, jota oli helppo lukea. En huomannut mitään kirjotusvirheitä tai muuta kummallisuuksia, hyvä hyvä (: Hienoa, että olet palannut ja kipsi, sekä kepit on heitetty menemään! Pisteitä: 4 // April
|
|
|
Post by Heli on Dec 1, 2015 16:28:16 GMT 2
MAASTO1.12
- Hummani hei, hummani hei.. Lallatukseni sekoittui ympärillä möyryävään lumimyräkkään ja Piitun pärskähtelyyn. Tamma laukkasi riemuiten kohti lumisen pellon toista päätä. Hidastin tamman reippaaseen raviin ja lopulta käyntiin. Taputin Piitua kaulalle ja annoin sille hiukan ohjaa. - Hieno, hieno tamma, kuiskasin sen tummanharmaaseen korvaan ja se ravisti päätään pienesti.
Pian pysäytin lumipeitteisen hevosen pellonreunaan hetken sitä käveltyämme. Lumimyräkkä oli juuri loppunut, ja Piitu suuntasi katseensa kaukaisuuten, pellon takana siintävään metsään. - Sinnekkö haluat? kysyin valppaalta tammalta joka pysyi aivan paikallaan. - Okei okei mennään sitten. Painoin kevyesti talvikengilläni tamman lämpimiin kylkiin ja se lähti reippaalle käynnille. Silitin tammaa, ja kiitin itseäni kun en ottanut satulaa. Rakastin niin paljon mennä ilman satulaa. Ennen saapumistamme metsään lumimyräkkä alkoi uudelleen. Sukelsimme lumisten puiden sekaan ja annoin Piitun kiivetä rauhallisesti hieman jyrkkää polkua. Jäätä ei näkynyt mailla halmeilla, onneksi niin. Luntakin tuli vain pari tippaa puiden välistä. Pian polku muuttui tasaisemmaksi. Koko metsän valtasi valkoinen lumipeite, joka näytti pehmeältä ja houkuttelevalta kierimisalustalta. Piitu ei ollut samaa mieltä vaan pudisteli lumia turvallaan alimmista kuusenoksista. Matka jatkui rauhallisesti.
Täytyhään metsänkin joskus loppua, ja jäimmekin tamman kanssa seisomaan uuteen pellonreunaan metsän toisella puolella, jäätävään lumisateeseen. Sain laitettua ison huppuni kypärän päälle, vedin vetoketjun niin ylös kuin voin ja huokaisin syvään. - Ja missäs sitä nyt ollaan.. puhuin itsekseni Piitun haistellessa maata. Lumisade yltyi jälleen myräkäksi. Päätin lähteä jonkin matkan päähän, nimittäin näin tien kauempana. Hymyilin itsekseni ja nostin tammalle laukan. Vauhti koveni ja Piitu selvästi nautti ja pidensi askeliaan. Luotin hevoseen sataprosenttisesti joten annoin hevosen kiristää vauhtiaan. - Hui että, kuin kauan mä meinaan pysyy täällä! kiljahdin vauhdista ja pidätin hieman tammaa. Se hidasti laukkaansa ja ohjasin sen hyppäämään pienen ojan yli tielle. Voi kun ei vain olisi liukasta..
Hevonen astui reippaasti mutta harkiten ojan yli, ja liian myöhään tietysti huomasin kiiltävän tienpinnan. Kasvoilleni vääntyi kauhistuneen järkyttynyt ilme mutta yritin pysyä rauhallisena enkä jännittää kroppaani. Tamma laskeutui tielle hieman takajalat liukastellen mutta pysyi kuin pysyikin pystyssä. Hevonen hidasti itse hitaaseen raviin ja pidätin sen käyntiin. - Ai tässähän me ollaan.. Olimme saapuneet Newerraan johtavalle vaahteratielle ja jonkun matkan päässä tuttu bussipysäkki näkyikin. Huokaisin ja tasasin hengitystäni. - Äh, aina meille tapahtuu kaikkee.. sanoin Piitulle pudistellen päätäni. Ratsastimme tallille rauhallisessa käynnissä lähes pitkillä ohjilla. Nousin tallin edessä pois hevosen selästä ja rutistin sitä kaulasta. Takkini oli märkä lumisateesta, joka oli hetki sitten loppunut. Talutin tamman talliin, jonka perällä näinkin Aprilin. - Moikka! huudahdin radion muusikin sekaan. April käänsi radion kiinni ja katsoi minuun päin. - Ai moi Heli! Ootpas sä märkä! April hihitti ja mittaili katsellaan minua. - Nojoo. Lumimyräkkä yllätti, sanoin naurahtaen. - No hoida toi Piitu pois niin kiinnitetään yhdessä noi jouluvalot, April sanoi osoittaen maassa lojuvaa jouluvalopakettia. - Jos tarjoot mulle kaakaon yläkerrassa, sanoin hymyillen ja April vastasi hymyllä. Otin tammalta suitset pois ja laitoin sille lämpimän loimen. Ulkona ei ollut alkanut satamaan uudelleen lunta, joten vein Piitun sen omaan tarhaan.
Yläkerrassa huomasin myös ensimmäisen kerran kunnolla Roosan, joka tervehti meitä iloisesti kaakaokupin edestä. - Saaks liittyy seuraan? kysäisin ja työnsin kypäräpussini kaappiini. - Tottakai! Roosa hymyili hammashymyä ja teki tilaa meille molemmille. (pakko myöntää etten tarinaa kirjoittaessa edes vilkaissut niitä Newen maastoreittejä eli tää on päästä aika tavalla keksitty :D).
Heti ekaksi sanon, että muuten hauska ja kiva tarina, mutta vuoropuhelumerkin ja tekstin väliin tulee jäädä välilyönti, ei siis näin: -Moi April! vaan näin: - Moi April! Kiva muuten, että otit mutkin mukaan tarinaan! Hyvä, että autoit Aprilia kiinnittämään jouluvalot, vältyin siltä juuri ja juuri! Piitu on onneksi luotettava hevonen, joten se ei varmasti lumipyrystä helpolla hätkähdä! Sehän on myös kalliovuortenponi - kylmään tottunut rotu. Maastoilu on ihan parasta, mutta märkänä se ei varmaan houkutellut niin kauhean paljon...? Lumi on onneksi satanut maahan - maastossa ei ainakaan tarvitse pelätä, että lentää ja kopauttaa päänsä, ehkä voi kopauttaa päänsä suosituilla maastoreiteillä vaikkapa lantakasaan, mutta ei varmasti sen pahempaan!
Pisteitä minä annan 2p. // Roosa
|
|