|
Post by April on Nov 29, 2012 21:35:50 GMT 2
Tänne tallinomistaja April kirjoittelee tallin tapahtumista ja voi lisäillä piirroksia silloin tällöin (:
|
|
|
Post by April on Sept 4, 2013 22:37:35 GMT 2
Tusina omenaa ja kohtalon kosketus Elämä antaa ja elämä ottaa. On auringonpaistetta ja kirkkautta, mutta päiviäkin aina seuraa yöt ja pimeys. Se ei aina ole mielessämme, että elämä ja kuolema kävelevät käsi kädessä. Ne ovat yhtä vahvoja, eikä ilman toista ole toista.
Usein tunnumme näkevän vain elämää. Ja siksi, kun kohtaamme kuolemaa se on jotain kamalaa. Kuolema on kuin jättimäinen taakka, joka laskeutuu olkapäilemme. Kuin sumu, joka vääristää, yhtäkkiä kaiken. Mutta kuolema on aina ennustettavissa, se seuraa elämää. Kuitenkaan emme osaa koskaan ottaa sitä vastaan. Se iskeytyy vasten kasvojamme ja saa meidät itkemään elämän säälimätöntä todellisuutta.Me maalattiin yhteen tallin peltojen lähellä olevaan kiveen muisto Poppikselle. Se oli upee poni ja tuskin tulee toista samanlaista... Mut saapahan nyt sählätä vihreemmillä laitumilla rauhassa, eikä tarvi keskittyä koulukiemuroihin enää koskaan. Rest in peace. Tallin omenapuihin on tullut paljon satoo ja tuntuu et ei niitä omenoita saa kaikkia millään mihkään. Ollaan viety niitä Alexin kanssa yhteistuumin vähän kauemmas metsään jonkun verran peuroille. Ja hevoset on tietysti tallissa jo saanut osansa, ja varmaan enemmänkin, kun ne jaksas syödä. Katselin Pikoa tarhassa, joka näytti varsin surulliselta yksinään. Ei se varmaan tajunnut, että sen tarhakaveri ei ollut tulossa enää koskaan takaisin. Kävelin shettiksen tarhan aidalle ja naksuttelin aidalla ja kutsuin ruunaa nimeltä. Se varmaankin huomasi omenan kädessäni ja loput omenat taskussani ja lähti luokseni, sillä ei se kaikkien luo vapaaaehtoisesti tullut. Lähinnä niiden joilla oli ruokaa. Pörröharjainen shetu kipitteli luokseni ja ojensi turpaansa kohti ja hamusi jo omenaa kädestäni. Annoin sen Pikolle ja shetu rupesi tuhoamaan omenaa tyytyväisenä rouskuttaen. "En ikinä ois halunnu sulle tämmöstä, mutta joskus kohtalo tekee erikoisia päätöksiä. Niille ei voi mitään...", sanoin hiljaa ponille ja rapsutin sen kaulaa tuuhean harjan läpi. "Ehkä mä löydän sulle toisen ponikaverin tänne...", mietiskelin sitten ääneen ja päätin lähteä talliin. Matkalla Roki liittyi seuraani ja heilutti harmaata häntäänsä innokkaasti ja nuuski omenoista pulleita hupparin taskujani. "Haluutsäkin omenoita vai?", kysyin koiralta nauraen ja nappasin yhden taskustani käteen. "Kato Roki pallo! Osaatsä noutaa? Osaatko? Nouda Roki, nouda!", yllytin koiraa ja heiluttelin omenaa kuin olisin heittänyt sille kohta palloa. Koira alkoi hyppiä innoissaan ympärilläni ja heitin lopulta omenan kaus ja isosta koirasta sai selvää vain räjähtävän lähdön tehneen harmaan möntin verran. "Oot säkin pöljä koiraks....", tuhahdin, kun katsoin sen omenan syöntiä kauempaa. Ilmeisen hyviä omeoita oli, kun koirallekin kelpasi. Tallissa heittelin omenoita karsinoihin. Isolle ja ihanalle Jackille heitin muutaman enemmän, sillä olihan hevosella kokoa ja sen mahaan mahtui enemmänkin kuin yksi omena. Kuitenkin poppiksen karsinalla pysähdyin. Liukuovi oli auki ja karsina oli tyhjä. Se oli siisti ja asumaton. Nimikyltti oli vielä paikallaan. En heittänyt omenaa, mutta pystyin elävästi kuvitella kuinka poni olisi hämmentynyt siitä ja pyöritellyt erivärisiä korviaan ja varmaankin sitten syönyt omenan suihinsa. Sitten mieleeni nousi kuva onnettomuuspaikalta. Ponista, jonka silmien katse oli sammunut. Se oli vain ruumis. Poni, joka oli ollut poppis ei ollut enää siellä. Se oli poissa. Hevosen ruumiskin oli jo saatu vietyä polttopaikalle ja se oli vain tuhkaa enää. Olin heitellyt kaikki omenat karsinoihin, paitsi yhtä jonka olin säästänyt henkilökohtaista antamista varten. Menin tarhalle, jossa uusin tulokaamme Dongo tarhaili. Vihelsin ruunalle, jotta saisin sen huomion. Sainkin, mutta ei vuonis aikonutkaan tulla luokseni aidalle. Ojensin omenaa sitä kohti ja sain hörökorvat jo puoleeni. "Tää on omena, ruokaa senkin höpsö. Tuu ottaa!", maarittelin ääneen Dongolle, joka kuitenkin vain seisoskeli kauempana ja tuijotti minua. Kuulin silloin askeleita takaani ja osasin jo kuunnella niistä, että tulija oli Nora. "Eikö se tunnista omenaa raukka", kuulin tytön sanovan huvittuneena ja tulevan viereeni aidalle. "Anna mulle, mä heitän sen", hän sanoi ja annoin omenan tytölle. "Ei se taida tunnistaa joo", sanoin ja Nora heitti vaivattoman oloisesti omenan pitkälle tarhaan. Se vieri ihan Vuoniksen jalkojen juureen ja se seurasi pyöreän omenan vyörymistä itsensä luo. Tiesin, että Noralla oli hyvä sihti ja voimaa, mutta olin melko otettu heitosta, se oli todella tarkka, mutta silti pitkä. Dogo haisteli nyt omenaa ja tajusi viimein sen syötäväksi. Vuonis haukkasi omenasta palan ja rouskutti menemään kuunnellen samalla meitä. "On se kyllä ihana, niin hassu", Nora sanoi ja hymähdin. "Jeps. Harmi vaan meillä on nyt kuitenkin yks hevonen vähemmän, vaikka Dongo tulikin...", totesin vähän haikeasti ja huokaisin. Nora oli hiljaa ja katseli vain vuonista niinkun minäkin. Oli hetken hyvinkin hiljaista ja surullista. "Niin se kohtalo tekee omia päätöksiään siitä kuka lähtee ja kuka jää", punahiuksinen tyttö sanoi ja katsoin häneen. Hänen ilmeensä oli kova, mutta tyyni, kun syystuuli tarttui kirkkaisiin punaisiin hiuksiin ja heitti niitä taa. Puutkin humisivat tuulessa ja haapojen lehdet värisivät ja kahisivat kääntyillen. You shoot me down but i won´t fall I am titanium
|
|
|
Post by April on Sept 17, 2013 0:23:35 GMT 2
Riimuleikkejä ja Hirvipuolustusta
Muutama päivä oli satanut vettä. Oli tihuttanut ja satanut ihan kaatamalla vaihtelevasti. Tarhoissa nökötti tällä hetkellä värikäs sadeloimien kirjo. Olimme käyneet ostamassa Equestrian PRO:ssa uusia tavaroita hevosille. Harjoja, varusteita ja tärkein ostoksemme oli Amberille uusi sadeloimi. Tamman vanha punainen loimi oli reijillä ja repeemillä, eikä siitä olisi sateessa mitään apua. Löysinkin aivan ihanan loimen, joka väreiltään suorastaan hurmasi minut. Päätin ostaa sen, vaikka Jessica, joka oli kanssani olikin vähän loimen väriloistoa vastaan. Tallin pitäjänä otin kuitenkin oikeuden päättää loimesta ja otimme sen. Loimi meni heti testaukseen ja se istui oikein hyvin, vaikka Amber vähän pyöreä tamma olikin. Pandakarhusilmäinen tinksumme jäi tuijottamaan portille, herkkujen toivossa varmaankin, ja näytti syötävän hyvältä uudessa loimessaan <3 Jessicakin myönsi, että loimi oli kyllä Amberin päällä varsin hyvältä näyttävä.
Tälle päivälle olin ottanut maastoreissun vetämisen kolmelle tytölle, joista yhdelle maasto oli synttärilahja hänen äidiltään. Tiesin tytöt entuudestaan, sillä he olivat vuokranneet vähänaika sitten Liljaa kolmeen pekkaan. Saisin reissusta hyvät rahat, sillä se oli varta vasten heille suunniteltu ja lenkki oli pitkä, joten se vei aikaa. Olin ajatellut ottaa itselleni Dongon vetohevoseksi, sillä halusin vähän kokeilla vuoniksen maastoilutaitoja, ja mahdollisesti hermoja myös. Piko ja Kid olivat keksineet ajanvietettä. Olin katsellut hetken tarhan portilla todella ihmeissäni, mutta hukettuneena, kun ruunat olivat napsineet toistensa riimuja. En aluksi tajunnut miksi ihmeessä, mutta sitten Kid sai Pikon riimun turpahihnasta hyvän otteen hampaillaan ja vei sen shetun turvan yli. Riimuthan eivät ole koskaan kovin kireällä... Näin riimu valui suht löysästä niskahihnasta ponin kaulalle. Piko ravisteli päätään niin, että limenvihreä riimu ravistelun voimasta sekoittui ruunan punaruskean tuuhean takkuharjan sekaan. Piko nyppäsi Kidin riimusta ja issikan riimulle kävi aivan samalla tavalla. Kid ravisti vielä kerran päätään ja sen pikimusta peikkoharja hulmusi ja hypähti sitten sivulle, teki korkean pukin ja lähti pukitellen ja riekkuen laukkaan. Kid kiljahti, kuin joku tamma, kun lähti ja sai Pikon mukaan pukkiralliin tarhan toiseen päähän. Tässä vaiheessa olin huokaissut ponien höpsölle leikille ja luikahtanut aitojen välistä tarhaan. Olin kuitenkin hakemasa Dongoa, enkä kumpaakaan pöljistä pikkuponeistamme sisään. Dongon "pyydystäminen" kävi helposti, sillä ruuna tuli ihan vastaan. Tytöt tulivat pian ja heidän hevosensa oli haettu sisään valmiiksi. Jack, Amber ja Lilja. Jacki ei ollut ollut tyttöjen hevosvalinnan ykkösenä, mutta Monaa en voinut antaa, sillä tamma oli lomaillut jo pidempään selkävaivojensa takia, joille ei näkynyt tulevan loppua. Huomenna kuitenkin olisi varaamamme eläinlääkärin aika ja hän tulisi katsomaan Monan selän tilannetta. Myöhemmin illalla saavuimme tyttöjen kanssa takaisin Newerraan. Maasto oli mennyt mainiosti, vaikka Amber olikin kieltäytynyt yhdellä tukkiesteellä. Ratsastaja oli kuitenkin ollut tarkkana ja ei tippunut, vaan laittoi tinkerin napakasti menemään uudestaan ja kyllähän Amber sitten hyppäsikin ja pukitti muutaman kerran, varmaan vaan kokeillakseen tippuisiko tyttö ehkä tällä konstein. Hevoset oli liikutettu jo tähän mennessä, mitkä oli liikuteltu ja iltaruuat oli juurikin saatu jaettua. Kävin katsomassa pikaisesti Solinan varsoja, jotka olivat suloisia pikkuisia. Olin niin onnellinen, kun ne jäivät kumpainenkin henkiin. Iltatallia oli tänään ollut tekemässä Jessica, joka tuli juuri pois Lantin karsinasta. - Kaikki on reilassa. Hevoset voi hyvin ja Priiakin on nyt rauhallinen. Tummatukkainen tyttö sanoi ja huokaisi vähän, kun mainitsi Priian. - Kui? Onks se ollu hermona?, kysyin ja katsoin Jessican ilmettä. Tyttö näytti vähän tympääntyneeltä ja alkoi selittää kiristäen samalla poninhäntäänsä, jolla tummanruskeat tuuheat hiukset olivat sidottu. - No mä hain hevosia sisään ja tietysti niin hain Priiankin, kun kaikki pitää olla yöt sisäl. Sain sen hyvin kiinni tarhasta ja se oli ihan rauhallinen, mut sit Roki rupes yhtäkkiä haukkumaan kauheesti jotain... Jessica ehti selittää, ennekuin keskeytin. - Ei se kyllä usein hauku mitään. Mitä ihmettä? Sen nyt luulis osaavan käyttäytyä hevosten seuras jo tässä vaiheessa ikää.. Vanha koira. Jessican ilme näytti siltä, että tyttö vaati jatkaa, joten tukin suuni. - Niin siis sitä mäkin ihmettelin. Katoin Rokii sun pihal, ku se haukku ja se vaikutti siltä et se puolustas jotai. Jessica veti henkeä tähän väliin ja siirsi katseensa minuun. - Puolustas? Mitä sen nyt muka tarvis puolustaa? Sua Priialta vai... - Niin ja tosiaan Priia oli siis se josta mä tajusin, et joku on nyt hullusti. Se seisoi ihan paikallaan. Pää tosi korkeella, jäykkänä ja tuskin hengittäen. Se katto jonnekin suht lähelle ja näin sen jumalattoman kokosista silmistä pelon. Sellasen saaliseläimen jähmettyneen pelon. Olin tässä vaiheessa vetänyt kulmat kysyvästi kurttuun ja odotin jatkoa palavasti. - Nii sit mäkin käännyin sinne minne Roki haukku ja Priia kyyläs. Sä et usko mitä siinä tiellä oli, iha meijän lähel... - No mitä? - Ihan äly iso hirvi, jolla oli sellaset tosi isot komeet sarvet. Se oli niinku varmaa viiden metrin pääs. Se oli ihan hirveen pelottava tilanne! - Nii no varmaan, kun se oli hirvi. Virnistelin Jessicalle, jota ei naurattanut jostain syystä yhtään. - No mäkin sit vaan jäykistyin siihe paikalleni ja me Priian kanssa vaan seistään siinä kuoleman jäykkinä ja sit Roki saa tarpeekseen... Ai, että se sun koiras on kyllä viisas! Se kyllä tapattaa itensä vielä joku päivä... Nauroin Jessican sanoille, mutta voisin kyllä allerkirjoittaa sen mitä hän sanoi, sillä koira oli vähän tyhmänrohkea joskus. Mutta tunsin sen ja tiesin, että se osasi pitää itsestään hyvin huolen ja oman puolensa. - No mitäs Roki. Ajoks se sen hirven mäkeen? Kysyin virnistäen ja Jessican ilmeestä näin, että osuin oikeaan. - Se lähti haukkuen juoksee sitä hirvee kohti ja se hirvi lähti pinkoo tietä pitki ja si mettää. Roki juoksi haukkuen Priian vierestä, joka tietenki pelästy ihan älyttömästi. Se hyppäs pystyyn ja sain vaivoin pidettyy riimunvarrest kiinni, ku se vauhkoontu. - Ei kai siin käyny mitää? Linnea ja Katrin tuskin on mielissään, jos se tamma teloo ittensä... tokaisin, mutta Jessica puisti päätään. - Ei siin mitään käyny, kunhan tuli aikamoine show siitä talliin menosta. Sille vaan jäi se fiilis päälle ja sain sen karsinaan sitten lopulta. Sielki se oli aika jäykkänä ja hirnu kauheesti, mut nii nyt se on rauhottunu. - No hyvä, sanoin ja katsoin tallin seinäkelloa. - Todellakin hyvä. En ois jaksanu enää kuunnella enempää sitä seinien paukutteluu ja hirnumista. Nauroin ääneen, enkä jaksanut ottaa tilannetta millään suurella vakavuudella. Lähdimme seuraavaksi yhtä matkaa tallista ulos. - Kiitos, kun teit iltatallin tänään, vaikka välikohtauksia sattukin ikävästi. - Joo no ei siin mitään. Tulipahan nähtyä, että sun Rokista ois hirvikoiraks ainaskin, vaikka susikoiraa rotunsa puolesta edustaakin... nainen tuhahti ja sai minut taas hymyilemään leveästi. - Öitä ja moiks! - Moido! Jessica sanoi ja lähti kohti parkkiksella orpona nököttävää autoaan. Oli jo pimeää, mutta siltikin näin vastaani tulevan tumman ison koiran hahmon ja vispaavan hännän ja tiesin, että hirvenmetsästyskoirani oli tullut kotiin. <3 :D
|
|
|
Post by April on Dec 16, 2013 23:45:45 GMT 2
Orivarsan kohtalo 1/2 Moona varsoi lauantai sunnuntai välisenä yönä. Varsa oli hyvin kehittynyt ja varsominen sujui hyvin. Moona vaikutti äitimäiseltä ja huolehtivaiselta ja päästi sen nisälle juomaan. Moona myös haisteli uutta varsaansa tarkasti ja käyttäyti kaikin puolin normaalisti. Usea silmäpari seurasi parivaljakon ensimmäisiä tunteja ja myös eläinlääkäri oli tullut paikalle. Kaikki oli hienosti ja vähitellen väki väheni tallista. Lähdin viimeisenä aamulla, kun katsoin varsan makaavan rauhallisesti puruilla ja sen emän rouskuttavan heinää sen vieressä seisten. Jessica tekisi aamutallin ja tarkistaisi kummankin voinnin pian, ajattelin, kun kävelin ulos hämärästä tallista ja ulos pakkaseen. Vain välähdys on elämä vain säde valomeressä Sammuva tähti taivaalla mustan yön vankinaJa niin toivoin, että aika kulkisi hitaammin. Että tunnit venyisivät. Koska jokainen tunti oli liikaa. Melkein tunsin kuinka elämä valui menojaan. Soittelimme ihmisille ja kyselimme. Mielessämme rukoilimme heiltä pelastusta. Pelastusta pienelle varsallemme. Ja vihdoin tavoitimme omistajan, jonka tamman varsa oli syntynyt kuolleena eilispäivänä. Toivoa siis vielä oli ja aikaa ei ollut kulunut liikaa. Sanoimme tulevamme varsan kanssa niin pian kuin suinkin. Olimme päättäneet lähteä heti minun isommassa autossa ja tehsä takapenkit kaatamalla ison tilan auton taa. Laitoimme taakse vilttejä ja lämmitimme auton kunnolla. Olin kuitenkin tuntenut lämpimät kyyneleet jotka valuivat poskiani, kun olimme Alexin kanssa kantaneet pienen ja heikenneen varsan taakse ja istuin nyt sen pää sylissäni matkalla. - Kyllä sä selviät pieni poika... Sä oot vahva tinkeri, joka ei kaadu elämän vastoinkäymisissä Höpötin hiljaa varsalle. Tämä vastoinkäyminen tuntui kuitenkin epäreilulta. Varsa oli hyvin liikkumaton ja minua alkoi pelottaa, että kokisimme vielä yhden elämän päättymisen harteillamme. Että tämä kauniin olennon matka olisi päättymässä ennen kuin se ehti edes alkaa... Olimme perillä. Alex nosti varsan takaa ja meitä vastassa oli vanha nainen. Samassa kun hän näki varsan hän nosti kädet suunsa eteen. - Se on kaunis! Ja niin pieni. Tulkaa tulkaa tänne mennään talliin. Nainen lähti kävelemään ja menimme perässä. Auton Alexia varsan kantamisessa, sillä se ei kävellyt itse, eikä pysynyt jaloillaan. Alex varmaan näki kärsivän ilmeeni ja sanoi päättäväisesti. - Se selviää. Mä tiedän. Se on vahva tinker poika, eikä pojat oo luovuttajia. Ne on taistelijoita. Miehen sanat olivat varmat ja tunsin pienen toivon palaavan. Ehkä olisimme onnekkaita... Nainen tuli meitä tallin ovella vastaan ja laittoi varsan päälle pienen loimen. Hän hieroi varsaa loimella ja tajusin, että hän levitti menetetyn varsan hajua meidän varsaamme. Tammaa se voisi auttaa hyväksymään varsan paremmin. Nainen sanoi, että jäisimme käytävälle ja hän hakisi tamman. Näin hänen tulevan pienikokoisen raudikon kanssa rauhassa luoksemme. Tamma kiinnostui meistä heti. - Noni kuules Tina täällä olis sulle lahja. Tämmönen pikkunen. Kuulin naisen sanovan ja taluttavan tamman lähelle. Tallissa oli muuten rauhallista, eikä muita hevosia näkynyt lähellä. olimme kyykistyneet siihen tallin käytävälle varsan kanssa ja katselimme, kun raudikko - mahdollinen uusi keinoemä - tuli tutustumaan hyvin uteliaasti ja uskaliaasti. Tuskin uskalsin hengittää... Ottaisiko se varsan omakseen? Vai oliko matkamme tehty turhaan? Emmekö voisi muuttaa varsan kohtaloa... Seuraisiko se emäänsä ikivihreille pelloille...?
Jatkoa seuraa....
|
|
|
Post by April on Dec 18, 2013 16:25:16 GMT 2
Orivarsan Kohtalo 2/2Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa (: Tässä näkyy tyytyväinen varsamme uuden emänsä kanssa. Tamma hyväksyi varsan omakseen ja varsa on vahvistunut. Päätimme että varsa jää emän kotitallille ja varttuu siellä kunnes on vieroitusikäinen. Sitten se muuttaa Newerraan taas. Käymme toisella tilalla usein katsomassa varsaa ja totuttelemme - kun on aika - ihmisiin ja kaikenlaisiin hoitotoimenpiteisiin sun muuhun (:
Viralliseksi nimeksi tuli: Azaril's SorrowSoul ja lempinimeksi varsa on saanut " Ami ".
|
|
|
Post by April on Feb 25, 2014 16:59:33 GMT 2
Ami muuttaa kotiin Viimeksi olin seissyt - en kauaakaan sitten - tallipihalla odottelemassa traileria. Sillä kertaa en omaa hevostani, vaan Charlotan oria Uljasta. Olin istahtanut aitan puiselle portaikolle ja naputin jalallani maata. Tiesin, että en varmasti istuisi yksin kauaa, sillä Rokilla ei kauaa nokka tuhisisi syömisessä. Olin antanut ruuan koiralle juuri ja lähtenyt sitten talolta. Kuulin auton äänen kaukaa ja kuulostelin lisää. Ei kuulostanut trailerilta. Ihan vain autolta... Hassua, tein itse tänään aamutallin, eikä tähän aikaan tänne ketään tulisi. Auto kuitenkin kurvasi tietä pitkin parkkikselle ja ajoi parkkiin. Katselin mielenkiinnolla tulijaa. - Mitä ihmettä... Sain suustani, kun jo pomppasin pystyyn samassa hymy korvissa. Pyrähdin tulijaa vastaan, kun tunnistin naisen. - Angelicaaa! Huudahdin riemuissani ja juoksimme halamaan parkkipaikalle toisiamme. Kumpikin hymyili kuin naantalin aurinko. Siitä oli liian kauan, kun olin nähnyt hänet. Ja nainen oli vieläkin oma kaunis, mutta kalpea itsensä. - Mitä ihmettä sä täällä? Luulin, että en näkis sua täällä hevosia rapsuttelemassa enää toista kertaa. Mutta siinä sä oot! Nainen nauroi ja nyökytteli päätään. Hänen hymynsä oli tarttuvaa, mutta ei kovin tavallista nähtävää muuta kuin tuttujen kesken. - Niin, no oikeestaan tulin vaan käymään... Tai mulla oli vähän ikävä tätä paikkaa. - No mut oon ilonen, et tuli ikävä, vaikka se nyt kuulostaa vähän tyhmältä. Ehdin sanoa sen verran, kun kuulin jolkottavat kevyet askeleet, jotka olivat satavarmasti koiran askelia. Samassa näinkin koiran. Angelicakin näki ja Roki juoksi täyttä päätä hänen luokseen, kun nainen kumartui kuin ottaakseen sen vastaan. Roki ei voinut vastustaa rapsutuksia. Samassa se olikin jo jaloissamme pyörimässä. - Mut hei nyt sun pitää kertoo kuulumisias. Miten sulla on menny? Nainen hymyili ja istahdimme aitan portaille puhumaan. Komensin Rokin maahan, jotta se ei olisi tullut syliin. - Se luulee vieläkin olevansa pieni sylikoira, joka mahtuu kenen tahansa kainaloon. Nauroin Angelican kommentille ja nyökkäilin. - Jeps, ei oo muuttunut pätkääkään sitten pentuaikansa.
Katselimme nyt tallipihalla riimunvarren päässä seisovaa upeaa hevosta. Ami oli kasvanut jo hyvän kokoiseksi ja katseli nyt uteliaasti ympärilleen. Sen kummatkin vaaleansiniset heräsilmät olivat hyvin lähellä tämän hetkistä taivaan värisävyä. - Aivan ihana... Ja kummatkin silmät nätin siniset herat. Upeet. Angelica ihaili ja meni silittämään tinkeriä, joka käänsi päätään ja tutkiskeli turvallaan silittäjää. Alex oli riimunvarressa ja lähdimme yhdessä viemään nuorukaistamme talliin, kun olimme hyvästelleet rouvan, joka oli amin keinoemän omistaja. Hän kertoi tulevansa katsomaan tätä nuorta poikaa vielä joku päivä. Niin ihana hevosenalku Ami kuulemma oli. - Ami varmaan sopii ihan hyvin tähän oven viereen ja Dongon naapuriksi. Vai mitä arvelet Alex? - Joo uskon, että kotiutuu ihan hyvin, eikä tuu ongelmii. Mies oli kääntänyt Amin uuteen boksiinsa, ottanut riimun pois ja sulkenut liukuoven perässään. Ami tutkiskeli jokaisen nurkan ja nappasi sitten heinää lattialta tukon suuhunsa. - Sen kanssahan on mennyt tähänkin asti tosi hyvin. Ei oo tullu kerrassaan mitään ongelmia. Nyökyttelin vatsukseksi ja katsoin Angelicaan. Nainen näytti varsin mietteliäältä ja katseli Amia. Samassa sain ajatuksen. - Mitäs sanoisit Angelica, jos sä alkaisit työskennellä Amin kanssa? Just nyt ois tärkeetä, et sen kanssa työskentelis joku jolla on kokemusta. Ja koska tunnen sut niin kukaan muu ei varmasti ois osuvampi tähän pestiin... Nainen katsoi minua ällistyneenä, mutta sen jälkeen hymy nousi hänen huulilleen. - En oikeen usko, että voisin edes kieltäytyä. Ja tää tulis muutenkin hyvään saumaan, kun miettii mun tän hetkistä tilannetta... Nyökkäilin hymyillen ja muistin kyllä mitä nainen oli kertonut aitan rapussilla istuessamme ja odottaessamme traikun ilmestyvän pihamaalle. - No kuin ois? Otatko haasteen vastaan? Odotin vastausta, jota Angelica mietti hetken ja järjesteli ajatuksia. Sitten hän kuitenkin nyökkäsi. - Otan. Hän käänsi katseensa Amiin ja näytti luottavaiselta. Aivan kuin mikään ei voisi kääntää enää hänen päätään. Tunsin tuon katseen ja pidin siitä. Siinä oli päättäväisyyttä. Siinä oli Angelica. - Jos nyt kieltäytyisin se olisi sama asia, kun kultaseppä heittäisi ison hiomattoman ja kuraisen timantin menemään, vain koska luulisi sitä arvottomaksi lohkareeksi. Alex naurahti ja minä vain hymyilin ja olin onnellinen, kun sain Angelican taas Neween. En osaa selittää tarkkaa syytä, mutta nainen oli kultaakin kalliimpi. Hänellä oli taitoa, osaamista ja lahjoja hevosten kanssa. Häneen pystyin luottamaan kuin kallioon. Eikä sellaisia ihmisiä tullut joka päivä vastaan. Pikemminkin muutama koko elämässä. - Pitää varmaan käydä läpi vähän Amin kuolutusta sulle niin oot kartalla mitä sen kaa on tehty ja mikä on jatkosuunnitelma. - Joo tietysti. Onks täällä jossain kahvihuone, et voitas vaikka keittää kahvit samalla? Minä ja Alex naurahdimme. - Sehän se on tän koko tallin tärkein paikka. Sinne ne kaikki ahkerat tallitytöt aina katoilee. Alex sanoi virnuillen ja minä naurahdin, sillä niinhän se vähän oli. Lähdimme yhdessä tuumin ylös rappusia taukotupaan siitä sitten. Ja näin lopuksi voin tuko valaista mitäs Amille on tähän mennessä tapahtunut ja mitä ois edessä kaksi vuotta täyttäneen ruunan kanssa: - Rokotukset ja madotus on kunnossa. - Vieroitus oli vähän kerrallaan emästä yli 6 kuukauden ikäisenä. Se meni hyvin, sillä ori söi tyytyväisenä rehua ja ruokavalion muutos ei ollut vaikea. - Ruokinta ollaan katsottu kuntoon keinoemän omistajan kanssa. Valkuaiset, kivennäiset, e-vitamiini sun muu... - Riimuun totuteltiin kaikkien päätöksestä ennen vieroitusta ja ollaan treenailtu riimun kanssa kävelyä, pysähtymistä, peruuttamista ja kiinni sidottuna olemista. - Jalkoja on nosteltu ja kavioita tarkastettu tietyin väliajoin. Vuoltu, ei kengitetty, sillä ongelmakavioita ei ole. - Ruunattu melkein kaksivuotiaana, jotta voi muuttaa Neween ruunana. Tällä hetkellä opetellaan, kun täyttänyt kaksi: - Opettelu varusteisiin. Suitset on jo päässä käyneet ja kuolaimet, mutta vielä lisätreeniä. - Opettelu varusteisiin käy juoksutuksen kanssa ja samalla opetellaan käskyjä. - Irtohypytystä, jolloin kehitetään tottelevaisuutta ja tehdään hyppäämisestä luonnollista. - mahdollinen ajo-opetus, joka helpottaa ratsaille nousemista. Liikuntaa vähän kerrallaan ja usein on tärkeää, sillä nuorella hevosella ei ole vielä pitkää pinnaa ja työmoraalia, eikä työnteoko saa ruveta maistumaan puulle heti alkuun.
|
|
|
Post by April on Apr 7, 2014 23:24:23 GMT 2
Ei ole lahjahevosen(ponin) suuhun katsomista...
- Mutta, enhän minä sitä voi ottaa! - Mutta sullahan on talli täynnä hevosia, kyllä sinne yksi aina sekaan mahtuu... En ehtinyt puolustaa itseäni, kun sain lisää perusteluja. - Ja tää on aivan super söpö. Ja kuulemma osaa käyttäytyä ja on luonnetta. Ja osaa hypätä vaikka kuinka korkeita. Puistelin päätäni ja huokaisin. Mitä tähän nyt pitäisi vastata? Sitten katsoin eläintä, joka nökötti trailerissa. Aivan kuin se olisi tajunnut katseeni ja käänsi päätään. Kohtasin sen katseen joka oli - tilanteeseen nähden - peloton ja suorastaan tulisen utelias. Otuksen pienet terävät korvat liikkuivat hyvin nopeasti, mutta se seisoi rauhassa. - Mistä sä sen hait? Minkä ikänen se on? - Hei noihan nyt on ihan pikkuseikkoja ja eikös se sanonta mee niin, et lahjahevosen suuhun ei oo katsomista. Kyllä se tänne asettuu, kun laitat asettumaan. Ja pikkuset ihastuu, se on niin söpö. - No joo varmasti... Mut kai sil on jotkut paperit? - Joo on, tässähän ne. Hän ojensi papereita ja otin ne vähän kauhistellen. Kauppa oli sinetöity, eikä siinä ollut minkäänlaista koeaikaa, kuten voi olettaa. Ponilla oli sukua tiedossa, syntymäaika, väri ja rotukin löytyi. Kasvattaja kuulosti erikoiselta, mutta jatkoin lukemista kuitenkin sen yli. Jotakin rokotustietoja, kengityksiä ja eläinlääkärikäyntejä. Paperit vaikuttivat oikeastaan hyviltä, mutta niinhän kaikki aina teoriassa vaikuttikin. Sitä nyt osasi odottaa. - No okei otetaan se tähän pihaan. Poni oli ulkona turvallisesti, vaikka se olikin vähän vauhkoontunut heti alkuun, kun Roki oli ilmestynyt paikalle ihmettelemään väenpaljoutta. Pihalla oli nyt tuttavani (jolta poni oli) minä, Nora, Lyydia, Chappe, sekä Angelica + Roki. Jokaisella oli mielipiteensä kyllä, mutta omanihan tässä eniten merkitsi, kun katsoin tätä epäilyttävää ponia. Eihän se siis mitenkään huonolta vaikuttanut. Se käveli puhtaasti ja käyttäytyi ihan hyvin, vaikkakin ei ilmeisesti pitänyt koirista... - On se kyllä jotenkin kaunis... Tollanen siro. Kommentti oli Noran, johon Chappe yltyi ja hän oli jo kehottanut minua ottamaan ponin talliin. Tuttavani sanoi, että hänellä olisi jo kiirus palauttamaan traikkua ja antoi ponin riimunvarren lähellä seisovalle Lyydialle. - Hei hei hei! Et sä nyt... Ehdin älähtää, mutta hän oli - tapansa mukaan - hyvin itsepäinen ja hymyili. - Hyvää jatkoo ponin kaa. Et kyllä muistanut kiittää lahjasta, mutta hei sellasta nyt sattuu. Tuun kattoo sitä joku päivä, Moi! - Moi moi... tokaisin ja menin alta pois, kun hän peruutti traikkua vähän matkaa ja ajoi sitten matkoihinsa. Jäimme pihalle ihmettelemään ponin kanssa, jota en ollut ajatellut ottavani. Eikö lahjahevosen suuhun todellakaan ollut katsomista? Katsoin mustaa tulokasta hyvin mietteliäästi ja sankin heti Angelicalta huomion ilmeestäni. - Katseella ei vieläkään voi tappaa ketään, usko pois April. Muut tytöt nauroivat kommentille, eivätkä olleet kovin huolissaan ponista. Niin no eihän vastuu heidän harteilleen tippuisikaan. Vaan minun ja vain minun. - Mä oisin oikee sarjamurhaaja, jos niin voiskin olla. Oisin tappanu jotkut jo moneen kertaan... Tokaisi Lyydia suureen ääneen vähän dramaattisesti omaan tapaansa ja katsoi minuun ns. murhaavasti. - Joo joo laitoin sut kituun Nalan selässä, mutta sehän teki teille ihan hyvää kuitenkin, eikö? Lyhyt blondi vähän tuhahti ja oli eri mieltä, vaikka taisin tietää tytön oikean kannan, joka ei ihan ollut se. Sijoitimme ponin kentälle tarhaamaan, vaikka ensin jouduimme raahaamaan Rokin muualle, koska heti kärkeen iso koirani meinasi saada, varomattomana, mojovan potkun kylkeen. Poni ei saanut tästä mitään pluspisteitä minun kohdallani ja talutin sitä napakasti eteenpäin kohti kenttää. Kun musta poni pääsi kentälle se tutki koko alueen ja jäi yhteen kulmaan tukimaan maata. - Mitä se oikeen tekee? Angelica ihmetteli ja muutkin kyllä. - Syö hiekkaa? Ehdotti Chappe, mutta kukaan ei uskonut, että poni nyt hiekkaa söisi, kun heinääkin oli tarjolle tuotu. Paikalle tuli Satu, joka talutti Leijaa tarhasta ja näytti hymyilevän leveästi. Mikäköhän häntä niin hymyilytti. Leija pärskähti ja pysähtyi vähän turhautuneen oloisena naisen viereen, kun hän pysäytti kohdallamme kävelynsä. - Onks toi uus poni? Hän sai nyökkäileviä vastauksia ja joitakin vastauksia tytöiltä muutamiin kysymyksiin ponin suhteen. Itse vain katselin mustan puuhia, kun se tutki edelleen pää maassa toista puolta kentästä. Välillä se niinkun hamusi jotakin, tai ainakin luulin niin. En ollut varma. - On se ainakin aika pöljä, kun luulee käpyjä syötäviks. - Mitäh? Kuului monesta suusta ja katsoimme uudestaan poniin. Se tosiaan tepasteli ison kuusen alla, josta tippui aina tuohon kohtaan kentälle käpyjä. Ja se tosiaan hamusi jotakin suuhunsa koko ajan ja pudotti sitten maahan. - Voi käpy, sun kanssas... Tuhahdin ja nauroin. Siinähän sille oli nimikin. Eihän tuosta oikeasta nimestä mitään muutenkaan olisi keksinyt vääntää. - Nonni se on nyt siinä sitten. Siinä on meijän uus höppänä talliin: Käpy. Totesin ja tytöt repesivät nauruun jokainen. Musta poni havahtui naurunremakkaan käpy suussaan,korvat tiukasti hörössä ja meihin tuijottaen. Miten osuvaa. Tosiaan uusi ponimus muutti Neween, jolle tulee sivut ja tietoa enemmän paikkoin. Mutta tässä teille aavistuksen esimakua Käpystä (;
|
|
|
Post by April on Apr 10, 2014 16:38:21 GMT 2
They'll forget your name soon...
Käpyllä olisi nyt näytön paikka. Sen eka työpäivä tai oikeastaan vain yksi tunti mutta siitähän se alkaisi. Poni oli nyt kuin kohtalon oikusta päätynyt meidän käsiimme. Kun olimme yrittäneet tonkia ponin taustoja niin metsäänhän siinä mentiin. Emme päässeet Angelican kanssa asiasta puusta pitkälle, vaikka kuinka uskoimme olevamme salapoliiseja. Istuimme kumpikin loppujen lopuksi omien läppäreidemme kanssa kartanon sohvalla. Paperitietoa nyt ei tietenkään ollut mutta kännyköitä oli käytetty ahkerasti ja soiteltu sinne ja tänne. Silloin istuimme jo aikaslailla ajatuksiin vaipuneina. Ansku naputteli jotain koneella vielä, mutta minä tuijotin ulos mietiskellen, kunnes Ansku rupesi yhtäkkiä nauramaan kovaan ääneen. - Mikäs ny noi hauskaa on? Ihmettelin hätkähtäen naisen yhtäkkistä reaktiota. - Löysitkö tiedon, et se poni on ollu sirkuksessa. En nimittäin yhtään ihmettelis... Tuhahdin ja blondi nainen katsoi minua nauraen ja ihmetellen yhtäaikaa. - Ei nyt oo mistään ponista kyse! Vaan tästä, tuu kattoo äkkii. Hypähdin pystyyn sohvan omalta puoleltani ja menin kiinnostuneena katsomaan mitä siellä läppärillä oli. Kohta nauroimme kummatkin aivan kippurassa ja siinä samassa jo unohdimme koko ponin taustojen tutkinnat. Myöhemmin sitten päätimme lopettaa ja tyytyä siihen että "löytäjä saa pitää" tai tässä tapauksessa "joutuu"... Ja ^tältähän^ se eka tunti sitten näytti... Ei mennyt putkeen kyllä ja poni ooi ihan pöljä. Tötterötkin oli sille ilmeisesti aivan vieraita juttuja koska musta herra kaatoi niistä varmaan jokaisen miljoonaan kertaan. Tuntiapulaiseni lissu oli onneksi hyvin kärsivällinen ja jaksoi nostella tötteröitä pystyyn kerta toisensa jälkeen. Ratsastaja ei saanut siihen välillä mitään kontaktia ja poni teki mitä lystää. En voinut myöskään olla huomaamatta kuinka taitava se oli puremaan kuolaimeen ja ryöstämään tilaisuuden tullen. Laukkaamisesta sen kanssa ei meinannut tulla ensin mitään, mutta jossain vaiheessa poni tuntui kyllästyvän ja rupesi kuuntelemaan apuja. Silloin päästiin jopa kokorataleikkaa kokonaan laukassa ja laukanvaihto ravin kautta keskellä. - Hyväää! Upeeta, kehu sitä paljon! Nyt se alko kuuntelee vihdoin... Huudahdin toiselta puolen maneesia ja ratsastaja oli yhtä hymyä ja taputteli ponia kaulalle vuolaasti. Samassa Käpy nyppäsi päätään alas ja ohjia itselleen - niinkuin se oli tehnyt varmaan tuhat kertaa tällä tunnilla - ja tyttö sen selässä keikahti uhkaavasti eteenpäin. - Vouuu, pysy selässä! Älä vaan nyt tipu... Näytä sille, et sua se ei saa alas, vaikka kuinka haluis! Huudahdin taas ja kannustin tyttöä, joka makasi mustan kaulalla. Jos hän nyt tippuisi niin kaikki työ tähän asti olisi menetetty. Käpy kuitenkin pysähtyi uralle pian ja nosti päätään, jolloin poni kuin auttoi huomaamattaan tytön takaisin satulaan. Hän näytti helpottuneelta ja keräili ohjat tiukasti takaisin tuntumalle ja omiin käsiinsä. Käpy näytti nyrpeältä ja lähti kävelemään pyydettäessä häntäänsä kiivaasti huitoen ja syöden kuolaimia niin, että kalina kuului omiin korviini asti. - Jes, et tippunut. Nyt näytät sille ponille, että sua ei saa alas ja nyt tehdään töitä. Varmaan oot nyt saanu käsityksen, miten topakkana siellä pitää olla, etkö? Kysyin tytöltä, joka ratsasti pian ohitseni uraa. Hän nyökkäili ja sanoi yrittävänsä olla tippumatta. Hymyilin ja tsemppasin häntä lisää. Sitten jatkoin tuntia ja kiinnitin huomioni muihinkin, kun tähän meidän ilkimykseen. Tunti oli tullut päätökseensä ja hevoset kävelivät ratsastajineen letkassa kohti tallia. Kävelin porukan perässä ja hymyilin vastaan tulevalle tytölle, joka talutti ruunivoikkoa oria napakasti eteenpäin, vaikka se olisi halunnut tervehtiä kaikkia tuntiponeja. Tai siltä Uljaan ilme näytti. "Hei, hei, hei, moi kaverit. Tulisin sinne mutta en pääse, kun toi tyttö ei päästä..." - Miten uuden ponin kaa meni? Chappe kysyi kohdallani ja pysäytti Uljaan, joka käänsi päänsä ihan taakse ja tuijotti korvat hörössä juuri mennyttä hevosletkaa. Huokaisin ja raavin niskaani. Vapaana olevat hiukseni tuntuivat niskassa takkuisilta. - No joo... Se on aika raivostuttava suoraan sanottuna. Ei kauheesti tekis mieli pitää sitä, mut varmaan vähä pakko. - Miten niin? Voithan laittaa sen myyntiin. Se on kyllä kovin nätti... Harmi, että se käyttäytyy niin erikoisesti. Kulmani menivät kurttuun, kun ajattelinkin ponia ja sen myyntiä. Uljas käänsi huomionsa meihin vihdoin ja tunki turpansa käsiini. Silitin sen päätä ja rapsutin vaalea otsaa. - Ei sitä kukaan osta. Sen taustat ei oo tiedossa, sen tän hetkiset tiedot mitä meillä on, on aika hataralla pohjalla. Ja tän kaiken sekavuuden lisäks se ei osaa käyttäytyä... Eikä sitä edes voi laittaa nuoruuden piikkin, kun poni on jo yheksän vuotias. Chappe nyökkäsi ja hänkin ymmärsi, että ostajia tuskin olisi jonoksi asti. Sitten tyttö piristyi ja hymyili leveästi. - No, mutta se jää sit tänne. Siinähän on sulle projektia kerrakseen. Sullahan ei oo yksäriä, joten mites ois tämmönen? Naurahdin ja aloin tekemään lähtöä. - Siinä ois kuule todelliset maailmanlopun ainekset kasassa. Joo ei tod. Chappe nauroi ja lähti kävelemään Uljaan kanssa kentälle, jossa ei ollut nyt ketään. Maneesi olisi seuraavan tunnin ajan varattuna Anskulle ja Amille, jotka jatkoivat harjottelua perusasioiden äärellä. Ami oli kehittynyt hyvää vauhtia. Tallin ovella avattuani raskaan oven ja astuttuani yhden askeleen kynnyksen yli olin kasvokkain mustan ponin kanssa. - Mitä vitt...siä. Mitäs sä siinä teet Käpyseni? Meinasin ensimmäiseksi kirota, mutta vaihdoin sanani ja kysyin sen sijaan huvittuneena, mitä poni teki siinä. Se meinasi jo käännähtää ja lähteä toiseen suuntaan, mutta nappasin pikaisesti sen otsaharjasta kiinni ja käänsin ponin rivakasti ympäri käytävällä. Käpy veti korvansa luimuun, mutta lähti mukanani kopistellen kohti sen karsinaa. Sain muutaman ihmettelevän katseen, kun vein ponia karsinaan. Käpyn karsinassa ei ollut ketään. Käänsin ponimuksen sinne ja puistelin päätäni sen käytökselle. Lähtiessäni vedin liukuoven kiinni rämäyttäen. Kun käännyin näin tytön, joka ponilla oli ratsastanut. - Anteeks se pääs karkuun, kun otin kavioita. Ja en huomannut, että ovi oli vähän auki ja sit se lähti. Huokaisin ja hymyilin. Mutta moneskohan kerta tänään, kun huokailin Käpyn takia. Varmaan sadas jo? - No ei voi mitään, sain sen kuitenkin kiinni, joten ei se pitkälle päässyt. Ole tarkempi ensi kerralla, jooko? Tyttö nyökkäili ponnekkaasti ja pöläri kädessä hän meni takaisin karsinaan. Katsoin käpyyn, joka veti korvansa luimuun, eikä näyttänyt pitävän harjaamisesta, mutta ei tehnyt mitään tytölle. Näytti vain nyrpeältä. Dongo oli viereisessä karsinassa ja katsoi minua korvat hörössä. Se sai minulta yleensä ruokaa ja ilmeisesti odotti nytkin saavansa jotain hyvää. Huono tuuleni katosi samassa silmänräpäyksessä. Sen tummanrusket nappisilmät ja tiukasti hörössä olevat korvat saivat hymyni nousemaan korviin, kun ruuna suorastaan kerjäsi ruokaa kuin koira katseellaan. Avasin Dongon karsinan oven ja pujahdin sisään. - Sä se osaat ainakin käyttäytyä. Olet kyllä söpönen poni. Olet juuu... Lässytin sille ja rapsutin sen kaulaa, kun ruuna tunki ihan viereeni. - Toivottavasti Käpy ottas susta mallia, kun oot sen naapurina ja tarhakaverina. Oppis vähän tavoille ponimus... Sanoin vuonikselle ja katselin sen jo pitkäksi venähtänyttä pystyharjaa, joka kaatui toiselle puolelle sen paksua kaulaa. Uskoin kuitenkin, että Käpy rauhoittuisi ajanmittaa, ajattelin, kun jatkoin vuoniksen rapsuttelua tyytyväisenä. "Käpyyn" pääset tutustumaan Tästä
|
|
|
Post by April on May 15, 2014 14:21:37 GMT 2
Goodbye, we will miss you...
Ongelmiahan ei voi sanonnan mukaan hukuttaa, mutta aina voi yrittää... Vaikka kyllä ne pirut osaa vaan uida. ♩♬♪ Just tonight I will stay And we'll throw it all away When the light hits your eyes It's telling me I'm right And if I, I am through It's all because of you Just tonight ♩♬♪Olin valvonut koko yön. Enemmän. En vain osannut sanoa montako kertaa aurinko oli noussut ja laskenut. Tuijotin betonisella parvekkeella seisten taivaalle. Aamu oli kylmä, mutta en antanut kylmyydelle huomiota. Aurinko oli nousemassa ja taivas oli ruman harmaa, jota aurinko yritti epätoivoisesti värittää. Mutta ei rumasta vaan saa kaunista vaikka kuinka laittaa meikkiä naamaan, ajattelin itsekseni. Poltan ja seuraan lokkien lentoa ja katselen tyhjyyttä. Ei siellä ole mitään katseltavaa, mutta eipä ollut eilisessäkään. Tai sitä edellisessä päivässä. Olin polttanut, juonut ja nollannut kaiken kerta toisensa jälkeen. Vetänyt yli kaikki pahat tapani ja yrittänyt unohtaa menneen, tulevan ja koko maailman. Ja kaikkein ironisinta tässä kuitenkin oli se, että en voinut unohtaa... Yhtäkkiä ajatukseni raahataan nykyhetkeen sillä sekunnilla, kun puhelin taskussani alkaa huutaa korvia särkevästi. Vastaan ja ehdin huomata Alexin nimen näytöllä ja siinä samassa tulee paniikki, kauhu, ja kiire ja olen liikkeellä. Etsin vimmatusti kamojani kasaan asunnosta ja selitän vähän sekaisesti ystävälleni - jonka ravistan hereille kovakouraisesti sohvalta - että minun oli pakko mennä, hätätilanne. Tennarit jalkaan, takki niskaan, kaikki mukana? etc. Juostessani rappusia alas, niin nopeasti(hitaasti) kun darrassa pystyin, hoki ääni päässäni vain: Se ei niin ole tässä, se selvii kyllä... Me ehitään kyl. Mutta mieleni mustissa sopukoissa oli paha aavistus. Lukijoille pieni infous: April oli antanut itsensä ottaa vähän pidemmän nollaus_viikonlopun Newestä. "Pieniä" ihmissuhdeongelmia ja stressiä asiasta, jos toisestakin, joten pieni hevosvapaaloma oli ansaittu. Angelica korvaa Aprilin sillä aikaa, mikä ei ole suurikaan yllätys. Mutta siis tallityövuorot tietenkin pyörivät ihan tavalliseen tapaan Alexin, Noran ja Jessican ja Anskun kesken.
Matkalla kauhu otti minusta suorastaan yliotteen, eikä Alexin hurjasteluvauhtikaan pelottanut niin paljon, kuin se mitä näkisin perillä. Emme vaihtaneet juurikaan mitään sanoja matkalla. Tiesin, että eläinlääkäri oli matkalla ja olisi paikalla ennen meitä. Siellä oli Ansku tietysti, sekä Nora aamutallissa. Tuttu parkkis ja maneesi tulivat eteen ja Alex ajoi suoraan pikkutallin eteen ja sammutti auton. - April? Mikä sul on? Tuu nyt ulos sieltä autosta! Haloo?! Alex rupesi huutamaan, mutta tuskin kuulin häntä. Olin yhtäkkiä aivan jähmettynyt. Tuijotin suoraan pikkutallin tarhaan. Kirjavaan isoon hevoseen, sen silmiin, jotka katsoivat minuun. En ollut koskaan tuntenut yhtä outoa pelkoa ja kauhua. En saanut itseäni liikkumaan. Tuijotin vain Jackia, joka seisoi harmaassa tarhassa, puisten aitojen takana. Alex avasi yhtäkkiä repsikan puoleisen oven ja nappasi kädestäni vetääkseen minut autosta. Hän saikin minut ulos ja käännyin miehen puoleen. Tuijotin hänen kasvojaan, joista pystyin näkemään pelkoa. Omani olivat varmasti paljon pahemmat. Tuijotin häntä, mutta en sanonut mitään. En sanonut sanaakaan ja jalkani tuntuivat laahaavan maata, kun kävelin tarhan aidalle. Menin aitojen välistä. Jack pysyi kaukana, eikä tullut luokseni, vaikka se aina tuli. Pystyin melkein kuulla, kuinka sydämeni löi kerran kovaan ääneen ja pysähtyi, kun käännyin tallin kulman taa. Eläinlääkäri, yhdet punaset hiukset nutturalla, Angelica joka on maassa käsi pörheällä karvalla. Punaruskean ponin lavoilla, joka makaa maassa. Se pieni, suuri ihana poni. Liikkumattomana, kuolleena. - Me ei ehitty. Alex me ei... Kuulen itseni sanovan ja vaikenevan, koska minua pyörryttää äkisti, enkä tiedä pysynkö pystyssä. Tunnen Alexin käden, joka kietoutuu harteilleni. Hän kuiskaa olevansa pahoillaan. Nojaan häneen ja tuijotan eteenpäin, enkä usko että olen edes hereillä. Näen unta, painajaista. Jack kävelee hitaasti muutaman askeleen shetlanninponin ruumiin luo. Se laskee päätään ja haistelee ystäväänsä. Kuulen sen hörähtävän, mutta pian se kääntyy ja kävelee pois. Piko ei vastaisi sille enää koskaan. Tuo maailmaan ihanin ja suurisydämisin poni, jonka olin aina omistanut. En saisi rapsuttaa sen pörröturkkia enää koskaan. Eikä yksikään pikku ratsastaja saisi halata tunnin päätteeksi onnellisena sen kaulaa. Ei. Se oli poissa täältä, kaukana poissa, vihreillä niityillä ikuisesti vapanaa. Myöhemmin, paljon myöhemmin. Kuulen eläinlääkärin mielipiteen Pikon kuolemasta ja mikä siihen johti. Angelica kertoo mitä hän oli tehnyt ja tiedän, että hän varmasti on tehnyt kaikkensa.. Pikolla oli ankarat ähkyn oireet ja eläinlääkärin mukaan tod. näk. suoliston kiertymä. Piko kuitenkin menehtyi ennenkuin eläinlääkäri pääsi paikalle ja nainen epäilikin, että ähkyn aiheuttama shokki koitui ponin kohtaloksi. Ikä myöskin painoi ponia jo pikkuhiljaa... Ehkä kohtalo oli päättänyt sen menevän näin. Pikon ruumis oli viety pois ja olin ottanut eläinlääkärin laskun vastaan ja kiittänyt häntä, vaikka se tuntui turhalta. Eihän kukaan ollut voinut tehdä mitään. Kiittäminen tuntui typerältä. Olimme kaikki hiljaisia, mutta aamutalli olisi tehtävä loppuun joka tapauksessa, vaikka yksi meistä olisikin poissa. Loput hevoset vaativat huomiotamme. - April sä voit mennä kyl kotiin nukkumaan vaikka mä teen Alexin kaa aamutallin ja... Nora sanoi ja Ansku jatkoi. - Nii ja mä voin hoitaa tallia viel muutaman päivän lisää, sä voit kyl viel... - Hei! Lopettakaa! Luuletteks te et mä vielä haluan lomailla! En mä voi nukkua nyt! Enkä mitään muutakaan... Huusin kovaan ääneen ja ääneni oheni loppua kohti ja nousin taukotuvan keittiön penkiltä. Kaikki olivat hiljaa ja katsoivat minuun. Säälien, ehkä. En ole ihan varma, mutta sillä hetkellä en halunnut kenenkään sääliä ja vihaisena lähdin alas. - Meen nyt jakaan niitä heiniä... Mumisin, kun lähdin ja näin Angelican ilmeestä, että hän tulisi pian perässä. Blondin naisen hiukset olivat kiharalla ja sekaisin ja hän näytti juuri nousseelta. Jaoin heiniä heinäkärryillä ja ruokia ja Ansku tosiaan tuli avukseni. Siedin hänen läsnäoloaan hyvin, vaikka olin oudon vihainen. Kaikelle, kaikille. Rehulan ovella törmäsimme ja hän pysäytti minut. Kalpea nainen kovine katseineen ja nenäkoruineen vaati saada sanoa jotain, tiesin sen heti. - No sano nyt sitten. Mulla ei tosiaan oo mitään sanottavaa enää. Noh?! Kuulin itseni vaativan ankaraan sävyyn. En kuullut sellista ääntä itseltäni juuri koskaan, enkä kuulemma ollut tippaakaan mukava, kun oli vihainen. - Sä oot mulle vihanen. Mä tiedän. Tuhahdin ja purin hampaita yhteen. En ollut, tai en ainakaan halunnut olla. - En ole. Päästä mut nyt meneen. Ei tälle voinut kukaan mitään. Tyrkkään naisen rehulan ovelta pois ja tunnen hänen pistävän katseensa niskassani. - Sun pitää tehä tolle sun vihalle jotain. Sä vielä räjähdät kun joku pommi yks kaunis päivä, kun patoot kaiken tollee. Jollekin pienelle alottelijalle tunnilla ja se on sitten siinä. Kuuletsä mua?! Angelica huusi ja tiesin että hän oli oikeassa. Enkä saisi Pikoa takaisin, vaikka kuinka syyttäisin kaikkia, kaikkea. Käännyin ystäväni puoleen ja suru täytti kaiken siinä samassa. Katsoin häntä ja sitten maahan. - Kukaan ei ois voinu tehdä mitään, eihän? Jos me oltas tultu vaan vähän aikasemmin... Jos... Nainen käveli lähemmäs ja hänellä oli pehmeä ääni. Kaikki viha oli poissa yhtänopeaan, kun se oli tullutkin. - Mä en voinut tehdä mitään, eläinlääkäri ei voinut, Nora ei voinut. Me ei pystytty siihen. Kaikkea ei vaan voi ohjata. Elämä tekee niinkun haluaa.... - Ja ottaa kaiken minkä haluaa. Jatkoin hiljaa ja nostin katseeni naiseen. - Voi sua höpsöä! Kyllä sä selviät tästä, kaikesta... Kuulin hänen sanovan, kun hän halasi minua tiukasti. - Me selvitään aina, ollaanhan me nytkin tässä, vaikka esteitä on ollu tiellä vaikka kuinka ja monta. Halasin naista tiukemmin. - Nii me tehdään. Onneks sä oot taas täällä, missä mä olisinkaa ilman sua? - No ainakin puolet vähemmän tehny tästä aamutallista yksinäs. Nainen totesi sitten ja sai minutkin hymyilemään hiukan. - Totta. Jatkoimme puuhiamme ja yritin olla ajattelematta liikaa. Päänsärky alkoi, kun vein viimeisiä heiniä pikkutallia kohti. Voi elämä, tuskastelin itsekseni. Pysähdyn yhtäkkiä, kun tajuan heittäneeni heinät maahan, purujen päälle. Kyllä Jackille ja Uljaalle ja... Pikolle. Tyhjässä karsinassa on nyt aamuheinät, kuten aina aamuisin. Mutta tässä karsinassa vain ei enää asu kukaan. Peruutan vasten tallin likaista seinää ja valahdan istumaan. Polveeni yli tuijotan heinäkasaa ja haluaisin juosta pois tästä pahasta olosta. Kyyneleet vierivät pitkin poskiani, mutta pyyhin ne nopeasti pois. Kuulen Uljaan ja Jackin rouskuttavan heiniä ja nousen ylös. Jos jäisin tähän, en pääsisi vielä koko päivänä ylös. Toinen jalka jalustimessa ponnaan satulaan ja nappaan ohjat käsiini. Keräilen niitä tuntumalle ja tiedän jo päämääräni. Äkkiä näen Rokin tulevan vanhalta taloltani päin innoissan ja vihellän sille. Se lähtee juoksuun ja matkaani, kun lähden kävellen kohti metsää. Ami nuuhkaisee Rokia, kun se jolkottelee tinkerin ohi, mutta ei näytä piittaavan siitä. Metsäpolun alussa kurkkaan olkani yli ja näen Anskun tallin ovella. Hän näkee minut ja tietää, että tarvitsen nyt tätä. Omaa tilaa, rauhaa. Pelto, jota etsin tulee ihan pian vastaan ja käännän Amin sille. Tunnen kuinka ruuna haluaisi lähteä matkaan. Sen vartalo jännittyy ja askel tupsujaloissa pitenee. Korvat hörössä se seisoo pellon reunassa ja pidätän sitä vielä hetken. Roki on lähellä ja tiedän, että se saa meidät kiinni, kun lähdemme. Niin kovaa se pitkien koipiensa kanssa pääsee. - Annathan mun unohtaa kaiken, edes hetkeks? Kuiskaan tinkerin korvaan ja nojaudun sen kaualle, kun annan napakat laukka-avut ja ohjaa. Ami hypähtää isolla hypyllä laukkaan ja lähtee nelistämään. Annan ohjaa ja tunnen kuinka tinker pidentää askeltaan ja laukkaa koko sydämestään mustavalkoinen harja tuuleen tarttuen. Roki pääsee rinnallemme ja ottaa valtavia askelia juostessaan vauhdin hurmassa. Kannustan Amin suunnattomaan neliin ja Roki juoksee valtavin askelin hevosen vierellä. Se näyttää lentävän pellon vihreydessä. Amin laukka-askel pitenee ja kevenee ja totun sen rytmiin nopeasti. Suoristan selkääni, istun ryhdikkäästi ja myötäilen laukkaa, kuitenkin tuntien tuulen vastuksen pieksevän vasten. Pidän ohjista vain toisella kädellä ja nostan toisen käteni sivuille, kun päästän sillä ohjista. Tunnen tuulen armottoman vastuksen ja pitkien hiusten hulmuamisen. Tuuli humisee korvissa ja pelto vilisee ohi. Voisin lentää. Oloni on kevyt ja surun musta viitta ei saa minua kiinni. Ei nyt. Tunnen kuinka vesi valuu silmistä, kun tuuli vihloo silmiä. Vaikka tiedän, että, kun pysähdyn ne muuttuvat suolaisiksi katkeriksi kyyneliksi. Somewhere in the end we're all insane To think that light ahead can save us from this Grave that's in the end of all this pain
|
|
|
Post by April on Jun 19, 2014 18:50:32 GMT 2
Viimeisinkin laidunlomailija liittyy joukkoon
Kaikki hevoset olivat pääseet viettämään kesälomaa, eikä niiden rauhaisaa laiduntamista näyttänyt häiritsevän märkä ruoho, hieman kolea sää tai edes me, kun kävelimme pullean ruunikon kanssa tietä pitkin. Yöinen vesisade oli tehnyt lätäkköjä tielle mielin määrin, mutta ponisemme kaviot lätsähtelivät veteen ja roiskeet osuivat jaloilleni, vaikka yritin väistää. - No eipähän tuu syksyllä pelkoo, etä hyppisit vesilätäköitä pakoon... Jatkoimme matkaa Olivian kanssa, joka katseli uutta ponia uteliaasti. Koska kaikki heposet olivat jo päässeet laitumille ei tallilla ollut ketään hoitajia tai paljon ketään. Lähinnä vain me ja Alex, joka oli tullut tekemään rauhaisalle tallipihalle kentän ja maneesin launaukset. - Tää onkin aika mukava lisäys varmaan tuntiponikaartiin elokuus. Tosin antaa sen nyt ensin kasvattaa vielä lisää tota mahaansa. Olivia naurahti ja taputti ponin isoa ruohomasua. - Joo no saat sitten pitää kauheita koulurääkkejä, jotta jokaisen tuntiponskin maha laihtus. Varmaan ne on kaikki aika tukevas kunnos elokuus. Olivia nyökkäili hymyillen, mutta lisäsi vielä, että odotti tunteja innolla. Senkin uhalla, että urakka oli valtava etc. Ohitimme pian tutut puut, joiden seasta pilkisti iso vihreä laidun. Koivut humisivat vähän tuulessa ja niiden lehdiltä tippui enemmän vettä päällemme, kun tuuli. Ehdin juuri ajoissa huomata, kun ponimuksemme ojensi vähän päätään ja tajusin, että se aikoo ravistella. Ja otin ison askeleen vikkelästi kauemmas. Juuri silloin vettä roiskui joka puolelle ja takkuinen paksu musta harja heilui kaulan puolelta toiselle. Oliviakin ehti kauemmas, eikä kastunut. Sillä vesimäärä oli oikeasti, kuin uimasta tulleen koiran, kun ne ravistelee läpimärkää turkkiaan. Olivia katsoi epäilevästi tuota takkuharjaa ja puisteli päätään. - Minä kyllä vielä kynin tuon harjan, kun saan sen käsiini joku kaunis päivä. Virnistin ja kävelimme vielä muutaman askeleen portille, jonka kohdalla pysähdyimme. - En kyllä laita vastaan. Saat ihan vapaat kädet. Rapsutin ruunikkoa kaulaa mustan harjan alta ja sitten katsoin laitumelle, jossa oli kimo shettis. Suffeli seisoi pitkän vihreän ruohon keskellä ja oli selkesäti huomannut uuden tulokkaan. Se hirnahtikin vähän ja lähti ravailemaan portille päin. - Siellä on sun uusin kaveris, jonka kanssa saat oppia tuleen toimeen. Mutta luulisin että se onnistuu. Totesin positiivisesti, kun Suffeli oli jo hyvinkin lähellä, mutta jäi hieman kauemmas odottamaan ja hirnahti taas. Riimunvarressa pitämäni poni tuijotti korvat tiukasti hörössä pientä shetua ja hirnahti myös. Pyysin Oliviaa avaamaan portin ja hän nappasi sähköaitojen kahvoista kiinni ja antoi meille tilaa. Näpräsin vihreän riimun lukon auki ja nappasin riimun ruunikon päästä pois. Olimme ihan portilla ja läppäsin ponia pehvalle, kun se oli vapaa. - Mees ny Hippi poju viettään lomaa! Poni hypähti liikeelle vauhdilla ja pinkit raitahiukseni hulmahtivat korvan takaa silmille. Vedin ne takaisin korvan taa ja annoin Olivian sulkea portin. Katselimme poneja ja melkein samantein huomasin, että Hippi alistui Suffelin edessä, eikä tahtonut haastaa riitaa. Suffeli näytti tyytyväiseltä ja mitään suurempaa ei tapahtunut. Toisella laitumella muiden hevosten huomio oli kiinnittynyt myös uuteen jäseneen ja Käpy rohkeimpana tuli moikkaamaan ponia ensin aidalle, josta se venytti ohutta kaulaansa ja nuuhki uutta turpaa. Sitten yhtäkkiä Aya, josta oli kasvanut jo komea iso tamma, tuli väliin ja Käpy loikkasi pois aidalta ja lähti pukitellen matkaan toiseen suuntaan. Aya yritti pomottaa seuraavaa tulijaa luimien ja hampaita näyttäen, joka tunki lähelle. Se oli tumma ruunikko Bea, mutta Bea oli varsin iso ja antoi heti Ayalle lähtöpassit. Bea ei kiinnostunut pitkäksi aikaa Hipistä vaan lähti pian syömään ja muutama muu ponski käveli korkean tamman perässä kauemmas ja alkoi laiduntaa. - Bealla on pieni johtajatamman asema tai jotain. Viininpunaisia nutturalla olevia hiuksiaan kiristävä Olivia naurahti vieressäni. - Näköjää juu... Totesin, kun katselimme hevosten touhuja. Pian katseeni kuitenkin kiersi hieman kauemmas ja lähemmäs korkeiden koivujen ympäröimää laitumen laitaa, jolle pilkahteli auringon säteitä juuri silloin, kun pilvet liikkuivat taivaalla. Omassa rauhassa hieman kauemapana meitä katseli tarkkaavaisesti ruunivoikko Nala mustine pitkineen harjoineen ja valkoisine päineen. Se oli kyllä kaunis ja joskus harmittelinkin sen "ei niin ystävällistä luonnetta", vaikka kyllähän meitä ihmisiäkin oli moneen junaan. Ehkä myös hevosia siis. Olivia keskeytti ajatukseni äkkiä. - Kukas näistä johtaa kesämasu kisaa? Kellä on jo isoin ruohomasu tässä vaihees... Nainen kysyi vitsaillen ja aloin katsella kaikkia hevosia. - Hmh... No vähiten ruohoo on ahminu selkeesti Leija, koska se on noin kapees kuosis. Sillä on varmaan ollu kiire juoksennella tai jotain... Mutta voittaja masunsa kanssa on kyllä ihan selvä, eikö? Olivia nyökkäsi hymyillen leveästi ja katsoi ponin suuntaan, joka nytkin söi hyvällä ruokahalulla. Ei tosin Käpyjä, niinkun lempinimi antaisi olettaa. Käpsy oli ehdottomasti voittaja, sillä poni oli lihonut silmin nähden eniten parissa päivässä, sillä se oli laiha meille tullessaan, eikä sille ruoka ole juurikaan maistunut tallissa. - Pitäskö laittaa vähän lisää vettä noihin juomakaukaloihin? Olivia kysyi ja nyökkäsin heti, sillä niissä oli tod.näk. täytettävää. Laitumien lähelle oli onneksi vedetty vesi ja siellä oli hana, jossa oli vesiletku, mistä laskimme lisää vettä kaikkien kolmen laitumien juomapaikoille. Mutta juuri, kun huusin Oliviaa laittamaan hanan kiinni tunsin, kuinka alkoi sataa. Ensin vähän ja sitten hieman kovempaa. - Lähetään, tääl alkaa sataa varmaan kohta ihan täysii. Olivia oli samaa mieltä ja vesiletkun saatuamme pikaisesti paikalleen alkoi sataa reippaammin ja reippaamin. - Voi elämän kevät... Mumisin ääneen ja Olivia ehdotti, että juoksisimme. Nyökkäsin, nappasin Hipin riimun ja varren mukaan ja lähdimme vesilätäköitä väistellen hölkkäämään poispäin laitumista. Istuimme taloni kuistilla kahvikupit kädessä ja tuijotin omenapuiden lehtien värinää, kun sadepisarata rummuttivat niitä. Satoi todella rankasti ja olimme juuri ehtineet pahimmasta kuurosta pois. Olivia istui vieressäni ja silitti märkää kikkarakarvaista Rokia, joka makasi naisen vierellä pitkin pituuttaan. Sen pitkät etutassut roikkuivat ekalta portaalta ja koira tuijotti sateeseen valppaasti. Aivan kuin se kuulisi jotain mitä me emme. - Tuleeko sieltä joku Roki, tuleeko? Olivia höpisi koiralle ja silitti sen päätä. Silloin juuri koira hypähti seisomaan ja yhdellä loikalla se skippasi portaat ja hyppäsi sateeseen. Alex tuli juosten tietä kohti taloa. Mies hölkkäsi pian esiin sateen kohinasta ja Roki seurasi kuin, noh niinkuin koirat seuraavat, tietysti :D - Kastuitko kenties vähän? Irvailin miehelle, kun hän juoksi kuistille ja ravisteli ensimmäisenä päätään ja märkiä tummia hiuksiaan irti päivettyneestä ihosta. Rokikin ravisteli turkkiaan ja sai minut hypähtämään äkkiä pystyyn ja pois sen läheltä. - No ehkä vähän, mutta en yhtä märkä, kun Roki. Naurahdimme kumpikin Olivian kanssa ja nostin kahvikuppia kysyvästi Alexiin päin. - Kahvia on keittiös jos haluut? - Joo voisin kyllä ottaa päiväkahvit tässä vaihees. Heeiii...! Saaks tää koira tulla sisälle? Alex kysyi äkkiä ja blokkasi jalallaan Rokin livahtamisen sisälle ovenraosta. Koira istahti yllättävästä estosta ja katsoi ylöspäin Alexiin. - Hei joo, ei kyl. Se on niin märkä. Komensin samalla Rokia viereeni sivulle maate. Melkeinhän se tottelikin, mutta koira livaihti Olivian viereen ja kävi siihen maate. Nainen nauroi ja rapsutti harmaata otusta, jonka häntä hakkasi kuistin laudoitusta tyytyväisyydestä. - Oot sää kyllä pöljä. Mun oma pöljä... Mumisin sille muka vihaisesti ja katsoin tyytyväistä koiraani ja hörppäsin kahvia. Sade jatkoi tasaista ja rauhoittavaa rummutustaan. Kuka on tarinan ruunikko poni? Tutustu » Hippiin
|
|
|
Post by April on Nov 23, 2014 20:07:33 GMT 2
Life ain't always what you think it ought to be, no... - No mut kukas me laitetaan tolle iltapäivän naperotunnille? Kun tota... Kukas näistä nyt onkaan tehny eniten tuntei, vitsit kun en muista... - Jessi on tehny aika paljon nytten, kun se on ollu ihan villinä niin yritetty saada sille enemmän aktiviteettia. Se ois varmaan hyvä vaihtoehto tohon? Vaikka se nyt tekiskin noi tunnit putkeen... Nyökkäsin Angelican ehdotukselle ja laitoin Jessin yhdelle ratsastajalle. Emme olleet kovinkaan hymyileväisiä, vaan enenmminkin kuin kauhea vuodenaikamasennus olisi iskenyt kumpaankin. No, mutta ei se ollut sitä vaikka siltä vaikutti vaan, että meillä oli pulaa tuntihevosista. Ihan todella oli siihen nähden paljonko meillä oli tunteja tarjolla. Ja viimeaikaset takaiskut hevosten kanssa tuntuivat olevan kuin kohtalon ivaa. Ansku istahti isolle sisniselle kulmasohvalle ja iso harmaa Roki hyppäsi naisen viereen. Se meni maate ja laski päänsä blondin syliin ja saikin heti rapsutuksia tällä keinolla. Ansku näytti mietteliäältä ja itsekin siirsin katseeni tuntilistoihin. - Musta tuntuu, että nyt ois melkein pakko hankkia jostain yks tai kaks opetushevosta hommiin tänne... Tai sitten vähennät tuntien tarjontaa, vaikka se voi olla vaikeeta, kun tunnit on täynnä ja joutusit oikeestaan potkiin porukkaa pihalle. - Niin, totta. Ja melkein me tarvitaan tää tuntimäärä, että saadaan laskut maksettuu ja kaikki muu. Mut sellasia Käpyn kaltasia ongelmapesiä ei tarvita kyllä enää lisää... Toivottavasti siitä koulutuksesta on sille hyötyy, koska kalliiks se meille tuli... - Niin, mutta onneks et luovuttanu sen kaa kuitenkaan ja katotaan vaan mitä siitä nyt tulee, eihän sitä tiedä jos takas tulee ihan muuttunu poni. Mutta asiasta kukkaruukkuun uus tuntihevonen? Naurahdin ja nyökkäilin ja totesin, että asiaa pitää miettiä. Hevosen pitäisi kuitenkin olla hyvä ja "tuottava" ostos, jotta seiitä olisi hyötyä ja se maksaisi itsensä takaisin tuntipollena. Se kuulosti karulta, mutta niin asioiden piti vaan toimia, jotta paikka pysyisi pystyssä. Myöhemmin seuraavana aamuna tuntui kuin olisin saanut maanvyörymän niskaan. Jos eilen kaikki oli tuntunut lähinnä pikku kiviltä, jota elämä nakkeli päälleni niin nyt todellakin hautauduin niihin kiviin. Tuntui kuin joku yrittäisi estää matkankäyntiäni. Jack, tuo ihana luotettava hevonen, josta en mistään hinnasta luopuisi, oli alkanut sairastella ja olin melkein stressannut hiukset päästäni, kun ruuna ei enää syönyt mitään. Ja seuraavaksi Käpy, joka alkoi käyttäytyä kuin mielipuoli, eikä muita vaihtoehtoja enää jäänyt, kun lähettää poni pois ja ammattilaisen käsiin. Tämä asia kalvoi minua, sillä koskaan ennen ei käsiini ole sattunut sellaista ongelmahevosta. Ja jonka kanssa emme kertakaikkisesti päässeet puusta pitkälle. Ei kukaan päässyt. Ja ruunan mieliala oli vaarrallisen ailahtelevaa, enkä enää lopussa hennonnut jättää sitä kenenkään tuntilaisen hoidettavaksi ja kuntoon laitettavaksi. Ja niin. Nyt tämä. Mutta aijoin seistä vahvana, selkä suorassa.
Olimme kesälaitumilla. Niiden reunalla, jossa kaikki oli jo kuihtunut ja valmiina peittymään valkean lumen alle, jota ei vielä tosin ollut. Lähinnä maisema oli nyt kuollut ja märkä. Ja surullinen kaikista eniten. Koska talvi oli tuloillaan oli jo pimeää ja meitä valaisivat vain kynttilät. Muutama lyhty joka oli laskettu suuren kiven viereen. Niiden kelmeä valo ja huojuvat varjot heijastuivat kiven harmaamseen röpyliäiseen pintaan ja maalaukseen sen pinnalla. - Lepää rauhassa rakas Ada. Tiedän, että sait rauhaisan kuoleman, etkä koskaan kärsinyt kovista kivuista. Newerran hoitajat ja ratsastajat jää kaipaamaan meidän luottoratsua, jonka kanssa pärjäs kaikki. M... Olin jatkamassa vielä, kun Roki vierelläni kävi maate ja se kuonollaan tökkäsi kiveä. Aivan kuin olisi ollut surullinen meidän kaikkien kanssa. Naurahdin vaisusti ja jatkoin hymyillen. - Mekin jäädään Rokin kanssa kaipaan sua Ada. Mutta kaikilla menneillä hevosilla, kaikilla jotka on poissa, on paikkansa muistoissa. Oli hetken aikaa hyvin hiljaista. Haudalla oli mona neweläistä mukana. Tuttuja kasvoja ja uudempia. - Mutta elämä kulkee aina eteenpäin, eikä se pysähdy koskaan. Ei kenenkään vuoksi. Mutta on kyllä pakko todeta, että Onneks. Isolla Oo:lla: Onneks mulla on teidät kaikki. Tämä yllätti muutaman, mutta suurin osa hoitajista hymyili. Katsoin Hannaa, joka näytti rohkaistuneen ja hymyili minulle. Hän oli menttänyt Pikon, mutta oli vieläkin tässä. Meidän kanssa ja hymyili vaisusti, vaikka suru paistoikin vähän hymyn takana. Moni muukin hoitaja oli paikalla ja heitä oli monta. Olinko todella ansainnut niin monta auttavaa kättä... Aloin hymyillä ja katsoin kaikkia paikalla olevia. - Tuntuu, että huonot asiat ja elämän surulliset tosiasiat tulee aina isoina ryöppyinä, monen sarjoina. Mutta hyvät asiat seuraa huonoja. Koskaan ei kannata jäädä masennukseen makaamaan. Vaikka kuinka elämä heittelis pikkukivillä niskaan. Niinkun se joskus tuntuu tekevän... Mä voin vaan kiittää ja kumartaa, että mulla on näin monta auttavaa kättä Newessä. Moni hymyili ja Angelica jatkoi keventäen vähän tunnelmaa: - Muuten se hakkais tuolla päätään tallin seinään, kun kaikki ponit ois karannu, eikä ykskään anna kiinni. Kuului naurua ja porukka alkoi hajaantua paikalta. Käännyin vielä tiellä ja näin Adan kynttilöiden valaiseman muistokiven. "People change and things go wrong, but remember: Life goes on. Always."
|
|
|
Post by April on Dec 14, 2014 14:10:34 GMT 2
14.12.2014 (koska en keksi otsikkoo... :D)
- Hei, hei, hei, HEEEIII! Minne sä nyt luulet meneväs neiti?! Takas tänne sieltä nyyyt... Huudahdin korottaen ääntäni loppua kohti ja erikoisvärinen nuori neiti, jos nyt niin voi jo sanoa, katsoi minua korvat tiukasti hörössä ja seistä jököttäen paikallaan. Sen harhailut olivat pysähtyneet kuin seinään, kun olin avannut suuni. - Tänne näin! Ihan kun koiraa pitäs käskee, vaikka sähän oot hevonen... Tuhahdin ja en jaksanut enää odottaa Mindiä vaan maiskautin Nalalle, joka lähti vierelläni käppäilemään kohti tallia. Olimme jo tallin isoilla ovilla, kun Nala pysähtyi ja käänsi päätään tuijottaen Mindiin. Tamma hirnahti kimeästi ja hörisi vielä perään. Nalan korvat olivat hörössä ja se kuunteli tarkasti vastaisiko sen pikku Mindi sille. Mindi oli vieläkin tarhojen luona, mutta kuuli Nalan heti. Pikkuinen väriläiskä hirnahti hyvin kimeästi ja lähti spurttilaukoilla kohti meitä. Lähempänä se hidasti lennokkaaseen raviin ja hirnahteli vielä lisää. - Mennään vaan me Nala jo, kyllä se neiti kohta tulee... Tokaisin talutettavalleni ja lähdin viemään sitä tallikäytävää, kohti yksäripuolten bokseja, jossa Nala nykyään majaili. Pesarissa seisoikin juuri valkea Lilja, joka kurkotti päätän kohti Nalaa. Nala veti korvansa luimuun ja minä lyhensin riimunvartta ja pidin äkäisen tamman tiukasti vierelläni. Laura oli tamman kaulan vierellä harjakamman ja saksien kanssa tasasi kimon jouhia. - Moikka! Mitäs ootko menossa joihinkin kisoihin, kun noin nätiksi pitää Lilja laittaa vai? Tummanpunaiset hiuksensa nutturaksi pään päälle laittanut Laura naurahti, mutta puisteli päätään. - Ei meillä mitään kisoja ole tiedossa, kunhan vähän siistin tätä. Sellasta tosi ylipitkäksi kasvanutta harjaa on sitten ikävämpi siistiä... - Totta tuokin... Ehdin tokaista, kun kuulin pikkuisten kavioiden kopsuttelua takaani ja Mindi tupsahti paikalle. Varsa änkesi Nalan kylkeä pitkin ja tökkäsi sitten minua selkään kevyesti ja nosti päänsä olkapääni yli. - Noniin, tulithan sä sieltä. Tää on kyllä kans jo iso tyttö, kun ei enää Nalan seura kelpaa vaan pitää seikkailla pitkin maita ja mantuja tuolla... Laura nauroi ja katsoi Mindiä, jota rapsutin juuri otsasta. Pikkuneiti nautti suuresti huomiosta ja ei ollut tuntunut saavan piiruakaan emänsä luonteen äkäisyydestä. - Se on kyllä kaunis nuori varsa, siitä tulee upee näky kun kasvaa aikuisen kokoiseksi. Sen kanssahan on mennyt tosi hyvin ja ei mitään ongelmia, eiks se niin ollut? - Juu, ei mitään kerrassaan. Uteliaisuus tuskin on pahasta, koska mielummin utelias, kun säikky ja arka. Laura nyökkäili ja moikkasi vielä Mindiä, kun varsa uskalsi vähän haistella Liljaa. Jatkoimme kaksikon kanssa matkaa Nalan karsinan luo. Käänsin Nalan boksiin ja Mindi tuli myös. Otin riimun tammalta pois ja nappasin suitset karsinan ulkopuolelta, jotka ripeästi laitoin Nalalle. Se ei laittanut yhtään vastaan vaan kuunteli vain korvat pyörien tallin ääniä, kun näpräsin ainoan leukaremmin kiinni ja heitin ohjat kaulalta. Otin vielä mukaani riimunvarren Mindille, nappasin hanskani karsinan edestä, sekä kypärän, jonka laitoin matkalla ulos päähäni. Moikkasin matkalla Senjalle, joka tuli juuri Hileen kanssa talliin ulkoa. Mindi käpsytteli perässä, kun talutin Nalan tallipihalle. Tamma piristyi heti, kun tajusi pääsevänsä maastoilemaan. Hyppäsin Nalan selkään ensin mahalleen, josta kipusin istumaan. Katsoin vielä, että minulla oli kännykkä mukana ja siinä oli akkua. - Noni mennääs neidit sitten, kun kerran lupasin Anskulle teidät liikkuttaa... Pääset sääkin vähän katteleen muita maisemia, kun tallipihaa Mindi. Höpisin varsalle, joka haisteli (ja maisteli) ratsastussaapastani ja lähti Nalan vierellä, kun annoin pohkeita tammalle ja käänsin sen kohti metästietä. Oli alkanut sataa isoja lumihiutaleita, jotka tipahtelivat Nalan pikimustille jouhille ja sulivat hetken päästä pois. Ehkä me sitten kuitenkin saataisi se valkea joulu...? ~ April ft. Nala&Mindi
|
|
|
Post by April on May 7, 2015 10:48:01 GMT 2
Uusia hevostuttavuuksia - Voi vitsit miten se on nätti! Huudahdus sai minut hymyilemään leveästi tamman selässä ja kokeilin antaa pehmeät laukka-avut maneesin kulmassa. Tumma ratsuni pyörähti pehmeään laukkaan ja käänsin sen ympyrälle. Tunsin kuinka se oli kuulolla ja pysähtyi juuri siihen mihin halusinkin halkaisijalla, kun vain vähän istuin alas ja pyysin hidastamaan. Angelica katseli menoamme maneesin ovilta, jossa hän istui muovituolilla, joka yleensä kuului opettajalle. Annoin pitempää ohjaa ja taputin tamman kaulaa. Pyysin sitä eteenpäin puolipitkin ohjin ja pystyin taas vaan ihastelemaan, kuinka pehmeää sen amble olikaan istua. Aivan toista maata kun ponien pomppuravi. Ja vaivattomasti tamma taittoi matkaa, eikä sitä selvästikkään kiinnostunut hidastella tai laiskotella. Sen kanssa oli kerrassaan helppoa tehdä töitä. Myöhemmin sama tumma tamma käveli välissämme rauhallisesti ja sen vaaleat jouhet näyttivät lähes valkoisilta tummaa karvapeitettä vasten. Angelicakin ihaili tammaa ja olimme jutelleet siitä hetken maneesissa. - Oot kyllä löytänyt oikeen timantin, voi sanoo. - Niinpä, onneks en jättänyt tätä kaunotarta kasvattajalle, vaikka rotu onkin aika erikoinen. En oikeestaan tiedä rodusta mitään, paitsi nyt kokemuksen kautta voin sanoo, että amble voittaa ravin mennen tullen! - Joo se on kyllä niin ihanaa istua, siinä vois vaan matkustaa ja kattella maisemia. Ei yhtäkään pomppua tai jälkeenpäin kipeetä takamusta. Nauroin naisen sanoille ja kummatkin käänsimme huomiomme pian eteenpäni, kun ratsumme nosti päätään, höristi korviaan ja näytti olevan aikeissa hörähtää. Olimme käpötelleet lähemmäs tallia, jonka luona hoitopuomissa oli meidän nuorikomme Mindi. Tammat olivat tykästyneet toisiinsa ja tarhakavereina ne nähtiin monestikkin rapsuttelemassa toistensa säkiä ja jakavan heinäkasan sopuisasti. Mindin huomio ja pää kääntyi meihinpäin ja se hörähti kimeästi ja sai Piitulta vastauksen. Mindin vierellä oli harjapakin kanssa Nora, joka oli luvannut harjailla tamman talvikarvan rippeitä pois ja tasoittaa jouhia saksin. Nora työnsi Mindin kääntyneen takapuolen takaisin "paikoilleen" ja sai melkein naamaansa mustasta villisti heiluvasta hännästä. - Oos nyt kiemurtelematta pöljä... Nora tuhahti ja komensi vielä tammaa olemaan sähläämättä. Mindin korvat menivät luimuun hetkeksi ja kiemurtelu loppui. Nora käänsi katseensa meihin ja hymyili. Tarkemmin sanottuna hän katsoi hevoseen, jota talutin välissämme. - Täähän on se sun uusin hankitas, eikös? Pina Colada tai jotain sinnepäin... - Juu tässä se on. Oikee kaunotar. Piituksi sitä ollaan alettu kutsuun. Totesin ylpeänä ja silitin tamman kaulaa ja rapsutin otsaa. - Ja eiks se ollut niin, että se ei ravaa ollenkaan, vaan... Mitäs se nyt olikaan se sen askellus...? Amblea? Nora arvuutteli ja Angelica nyökkäsi ja alkoi kehua tammaa punapäälle. Samalla huomasin, että puhelimeni alkoi väristä taskussa ja vastasin siihen. Heilutin moikat samalla naisille ja nyppäsin Piitun mukaani kohti tallin ovia. Ansku meni nojailemaan hoitpuomiin ja kertoi jotain Noralle, joka suki riuskin vedoin Mindin talvikarvan rippeitä, niin että pöllysi. Riisuin Piitun varusteita samalla, kun puhuin puhelimessa, sillä en viitsinyt antaa tamman odottaa varustettuna, että saisin puhuttua, enkä viitsinyt odotuttaa soittajaakaan toisaalta. Sillä asia koski tallipaikkaa Newerrasta. - Joo en ole tehnyt mitään virallista ilmoitusta vielä, mutta siis kyllä täällä on tilaa tällä hetkellä. Avasin satualvyön ja päästin sen auki. Kiersin toiselle puolen ja nostin vyön satulan päälle. - Juu kyllä se käy oikein hyvin... - Käy, käy hyvin. Juu osotehan oli se... (newen osote tähän :D)Kuuntelin taas hetken aikaa ja toisella kädellä rapsutin Piitun harjamartoa. En voinut ottaa satulaa sen selästä yhellä kädellä. - Joo nähdään huomenna. Juu, kiva kiitti mooi. Lopetin puhelun ja hymyilin Piitulle, kun tungin luurin taskuuni. - No ni otetaas nyt tää satula veks, kun on kummatkin kädet vapanaa. Nostin satulan tamman selästä ja lähdin karsinasta vetäen oven kiinni perässäni. Nappasin suitsetkin mukaani ja vein ne satulahuoneeseen. Siellä törmäsin Hannaan, joka puunasi ylläpitoponinsa Cicin varusteita. Juttelimme hetken ja lähdin sitten ylös, sillä siellä minua odotti muutama kiireinen lasku maksettavana ja tuntien suunnittelua. Samaan aikaan, kun olin menossa ylös tulivat Nora ja Ansku Mindin karsinalta ja viittoilin heitä tulemaan mukaan. Seuraavana päivänä- Hei voisinko laittaa tän toisen satulan tähän tyhjälle paikalle? Tässä ei ilmeisesti oo mitään... Katsoin nopeasti tyhjän satulatelineen suuntaan ja nyökkäsin. - Juu laita vaan. Onpas hieno satula, taitaa olla aika uus ja vähän käytetty? Brunette nainen, joka oli esittelyt itsensä Innaksi naurahti ja kertoi, että se oli itseasiassa ostettu vain muutama viikko sitten. Nyökkäilin ja kiatsoin, että kaikki varusteet olivat paikallaan, mitä satulahuoneeseen nyt mahtui. - Mennäänkö tonne ylös kattoon se sun kaappi, mulla on avain sinne siellä? Inna nyökkäili ja lähdimme satulahuoneesta, jonka ulkopuolella meitä vastassa oli ruskeat tuijottavat nappisilmät, pörröinen harja ja kipakasti kuopaiseva etujalka, joka kolahti kovaa käytävän betonilattiaan. - Nyt sitten! Kunnolla tai tulee tuperrapinat... Komensi tiukasti pieni tyttö, joka otti juuri ponin takakaviota ja laski sen alas. Polkkahiuksinen blondi tyttö kääntyi meihinpäin ja huomasi meidät varmaan vasta nyt. Tunnistin hänet kyllä jo äänestä heti Ompuksi, Jessin hoitajaksi ja hänellä oli tuttu turkoosi tallihupparinsakin. Omppu hymyili ja tarttui yli-innokkaan Jessin riimuun, joka yritti vetää itsensä ja turpansa mahdollisimman lähelle uuttaa ihmis tuttavuutta huolimatta siitä, että oli kiinni käytävällä molemmin puolin. - Noh äläs nyt pelästytä ketään tommosella aseneteella, ihan nätstikin voi käyttäytyä... Omppu torui leikkisästi ponia, joka otti nyt vastaan tyytyväisesti rapsutuksia Innalta. Nainen oli mennyt tervehtimään ponia. - Tää on tosiaan Jessi poni ja Jessin hoitaja Omppu. Selitin ja esittelin Ompun. - Moikka vaan teillekin. Onpas Jessi sulonen pikku shetukka. Mä olen muuten Inna. Hevoseni Hazel muutti tänne Newerrraan itseasiassa juuri tänään. Ompun ilme kirkastui. - Ahaaa, se oli se upee rautias tamma, joka tuli just ja on nyt siinä yksäritarhassa perällä? - Juu juurikin se. Inna vastasi ja juttelimme vielä hetken aikaa. Omppu oli kuulemma lähdössä maastoon Alexin kanssa. Kuulemma mies halusi kokeilla Piitua ja amblea. Enkä ihmetellyt yhtään, sillä sitä tammaa oli nyt niin kehuttu täällä ja sen ihmeellinen amble, että varmaan jokainen halusi sitä kokeilla. Toivotimme hyvää maastoreissua ja menimme siitä sitten ylös taukotupaan katsomaan se kaappi. Punertavahiuksinen mukava tyttö Saana oli taukohuoneessa myös ja jäimme juomaan kahvia sinne ja rupattelemaan. Saanankin hevonen Nasu oli juuri muuttanut Newerraan. Joukkomme liittyi vielä kolmaskin hevosen omistaja Laura, jonka valkea tamma Lilja oli omaan silmääni oikea kultakimpale. Todella upea valkea hevonen, joka oli ihanan helppo käsitellä. Selästä ei kuulemma ollut niin helppo tapaus enää, mutta mitä olin tammaa joskus talutellut ulos ja tarhasta sisään ja loimittanut sun muuta niin helpompaa käsiteltävää saa kyllä hakea. Jäin kuuntelmaan vielä Saanan kertomusta Nasun yhdestä karkureissusta ja join toisenkin kupin kahvia. Myöhemmin illemalla kävelin talolleni päin tallilta. Kevät oli ihanasti näkyvillä, sillä puihin alkoi ilmestyä pieniä lehden alkuja ja nurmikko alkoi tien pientareella kasvaa ja vihertää. Niihin kohtiin mihin aurinko oli jo ehtinyt enemmän paistaa oli hyvinkin vihreää ja joitakin kukkia puski esiin. Hiekkatie oli kuiva ja Rokin harmaa turkki oli - kerrankin - puhdas, kun se juoksenteli tiellä puolelta toiselle nuuhkien maata. Silmäni löysivät nopeasti sopivan kepin tieltä ja nappasinn sen käteeni. Vihelsin vähän ja sain Rokin säntäämään luokseni ja jolkottamaan vierelläni keppiä tuijottaen. - Et sit lähe minnekään hirvien perään, tai pupujen sun muiden, vaan tuot vaan tän kepin takas. Joohan? Näytin irlanninsusikoiralle keppiä ja katsoin sitä ihan kuin sen olisi pitänyt ymmärtää. Sitten otin muutaman juoksuaskeleen, jotta saisin kepin viskattua olkani yli oikein kauas. Roki ampaisi viereltäni matkaan pitkine koipineen. Hymyilin koiran innokuudelle ja jatkoin kävellen matkaa kohti pihaani. Pääsin sinne asti ja istahdin kuistin portaille, kun Rokia ei kuulunut. Minneköhän se koira jäi? Sitten kuulin puheen ääniä ja kovioiden kopsetta maantietä vasten. Pian puiden takaa tuli näkyviin tuttu kaksikko ja tutut ponit. Piitu ja Alex, sekä Omppu ja Jessi. - Hei, moi! Mites teidän maasto meni? Huikkasin ja sain samantein Rokin pinkaisemaan puskan läpi luokseni. Se tiputti kepin jalkojeni juureen ja lähti Piitun ja Jessin luo. - Hyvinhän meillä. Tosin Jessillä oli koko ajan nälkä. Jokainen puska piti koluta, eikä Omppu saanut edes sen pientä päätä pois puskasta, vaikka eihän toi paina mitään. Alex sanoi kiusallaan ja Omppu tuhahti kommentille. Tyttö olisi varmaan heittänyt miestä jollain, jos jotain olisi ollut käden ulottuvilla. Roki haisteli Piitun turpaa, kun tamma kiinnostui koiran läsnäolosta. - Ei Jessi nyt joka puskassa käynyt mitä nyt vähän söi jostain... Omppu korjasi asiaa ja Alex virnuili. Hymyilin itsekseni mielikuvalle, kun Jessi on jokaisessa puskassa mihin vaan sen lyhyt kaula ja pikkuinen turpa ylttää. (Tähän tulee vielä kuva tarinaan liittyen... )
|
|
|
Post by April on May 19, 2015 11:01:36 GMT 2
Vain pieni pala onnea, kiitos... 1/2
Katsoin surkeana palanutta tallirakennusta. Tähän aikaan vuodesta yleesä olisin ihaillut pääovilla kiemurtavaa murattia, joka tekisi uusia pikkuisia lehden alkuja, mutta tänään ei tässä hävityksessä ollut mitään katsottavaa... Ilmassa leijui mielestäni vieläkin savun haju, sillä hiiltyneet laudat ja sun muu romu oli vieläkin paikoillaan, eikä sitä oltu raivattu pois. En halunnut ajatellakaan sitä laskua käsissäni, minkä saisin rakennustöiden jälkeen. Homma tulisi kalliiksi ja kaikenlisäksi kaksi tuntihevosta oli palanut poroksi. Ja Jack... Sitä tinkeriä ikävöin eniten. Ja varusteitakin oli palanut. Niin miten pitäisin tunteja joista voisin saada rahaa, kun poneja ei ollut juuri nimeksikään, varusteet olivat tuhoutuneet ja kentän yllä leijui "ihana" savun haju...? Huokaisin syvään. Miten tästä jatkettaisiin? Miten pitäisin Newerran vielä kasassa? Maalasimme isoon kivirykelmään muistokivet Bealle, Suffelille ja Jackille. Sinne missä Aadan kivikin oli. Äkkiä, kun katsoin kiviä minusta tuntui, että en tainnut olla enää tallin omistaja, vaan hautuumaan pikemminkin. Miksi onni ei koskaan ollut puolellani? Se tuntui olevan aina tavalla tai toisella jonkun muun luona. Oma tieni tuntui menevän vain ojasta allikkoon. Bean uusin hoitaja oranssihtavat hiukset omistava Dulle itki. Oli hirveää nähdä kyynelten vierivän tytön poskilta. Sateenvarjoa pitelevä Alex nappasi tytön kainaloonsa lohduttavasti ja veti samalla sateensuojaan. Mies katsoi minuun ja hymyilimme toisillemme vaisusti. Seisoin sateessa ja hiukseni liimautuivat märkinä kasvoihin ja minusta tuntui heikolta. Alex näytti vahvalta ja hänen vahvuutensa jaksoi lohduttaa myös Dullea. Mies näytti aina niin varmalta. Aivan kuin suru kiertäisi hänet, eikä koskettaisi painavalla taakallaan. Tummanvehreällä laidunniityllä pitkässä märässä ruohikossa, siinä hiljaisuudessa tuntui melkein kuin taivas olisi itkenyt vuoksemme. Kevätsade kasteli hiukset ja vaatteet ja huuhteli pois kyyneleeni. Muutaman päivän päästä kaikki tuhoutuneet rakennusten osat haettiin pois ja palon tuhoja tultiin tarkastelemaan. Huomasin jyrsineeni kynteni lyhyiksi jo siinä vaiheessa, kun mietittiin heinälän uudelleen rakentamista. Minulla oli käsissäni jo uusimman heinäkuorman lasku, sekä ruokien, jotka kaikki olivat tuhoutuneet ja joita hevoset tarvitsivat heti. Plus tietysti eläinlääkärikulut, koska jokainen hevonen piti tarkistaa palon jälkeen. Ja vielä rakennuskulut, varusteet, tavaroita talliin... Lista vain jatkui päässäni ja en voinut kieltää sitä tosiasiaa, että rahani eivät tulisi riittämään. Minun pitäisi ottaa lainaa, jos sellaista saisin. Vai olisiko tämä Newerran loppu? Jatkuu... (;
|
|
|
Post by April on May 26, 2015 10:41:48 GMT 2
Vain pieni pala onnea, kiitos... 2/2
jatkuu edellisestä tarinasta...Saimme arvion päätallin kunnosta, joka oli selviytynyt hyvin ja sitä ei tarvitsisi purkaa siltä osin mitä se oli vielä pystyssä. Pikkutalli taas pitäisi purkaa pois, sillä sen jäänteitä ei voisi korjata. Heinälä pitäisi rakentaa myös ihan uudelleen. Maneesi oli pysynyt vahingoitta, taloni, kaikki tarhat, sekä kenttä. Rakennustyöt voisi aloittaa pian, jos minulla vain olisi niihin varaa. En saanut unta koko yönä ja lopulta päätin lähteä kävelylle. Voisin mennä moikkaamaan hevosia laitumilla. Ehkäpä saisin niistä lohtua tai ainakin muistaisin ne nähdessäni etten voisi milloinkaan luopua Newerrasta. En löytäisi mitään tyydyttävämpää sisältöä elämälleni, jos en omistaisi tallia. Jos en nousisikaan rättiväsyneenä aamukuudelta jakamaan heiniä, mitä tekisin? Lähtisin autolla töihin johonkin toimistoon... Enpä usko. En osaisi kuvitella elämääni ilman tätä paikkaa, ajattelin, kun kävelin kohti laitumia. Pian näin laiduntavia hevosia, jotka seisokelivat ja söivät kaikessa rauhassa isolla niityllä. Tunnistin omistani jokaisen jo kaukaa. Niitä olikin enää vain 5... Menin laitumien portille, josta minua vastaan tulikin, aika yllätyksenä, Mindi. Kirjava tamma tuli luokseni korvat hörössä ja ojensin sille käteni, jota se hamusi silkisellä tummalla turvallaan. - Oot sä kyllä höpsö tamma. Onneks oot vielä siinä, etkä vihreämmillä laitumilla. En haluis luopua susta... Katsoin upean väristä tammaa ja rapsutin otsaa, josta toinen puoli oli valkeaa merkkiä ja toinen ruunivoikon vaaleaa karvaa. - Upea pikkunen... Hiljaisuus laskeutui niitylle, jossa hevoset laidunsivat ja vain muutama hörähdys kuului kevätyössä. Rapsutin Mindiä hiljaisuudessa ja livahdin sitten sähkölankojen välistä laitumelle. Mindi ei ollut moksiskaan, kun siirryin silittämään tamman kaulaa ja halasin sitä. Sen lämpö tuntui ihanalta ja karkea musta harja oli kasvanut ja takkuuntunut joistain kohdin. - Voisitpa sä Mindi auttaa mua. Miks onni ei koskaan oo mun puolella... Voivottelin tammalle ja halasin sen kaulaa tiukemmin. Sen lämpö oli niin lohduttavaa... Äkkiä puhelimeni älähti soimaan kovaan ääneen. Tai ainakin ääni kuulosti kovalta siinä hiljaisuudessa. Mindi hypähti pelästyen luatni ja katsoi taskusta kaivamaani metelöivää puhelinta epäillen. Sain muutaman muunkin hörökorvaisen katseen itseeni ja vähitellen jokainen lauman hevonen tuijotti minua ja näytti siltä, että ne ryntäävät pian kaikki neliä pois. - Äh, kuka ihme mulle soittaa... Mumisin ja kirosin itsekseni ja hiljensin puhelimen vastaamalla siihen. Ainakaan en säikäyttänyt laumallista hevosia tiehensä, hienoa. - Alex? Mitä ihmet... Kuuntelen miehen höpötyksiä. - Häh? Enkä tule... Mä oon kuule nukkumassa ja sä... Vastaväitteitä aivan kuin mies tietäisi, että en ole nukkumassa ollut hetkeäkään. - No okei joo en oo nukkumas. Mut miks ihmees s... Mies keskeytti minut koko ajan ja jatkoi pyyntöään. Joka oli ihan järjetön! - Mut nyt hei kuuntele! Miks ihmeessä sä haluat tulla tänne keskellä yötä? Kyllä päivä huomennakin on, usko pois. Ja kuulin taas vastaväitteitä, joissa ei ollut mitään järkeä. Huokaisin syvään ja tajusin, että en jaksanut väittää enää vastaan. - No tule tänne sitten! Mikä ihme voi olla niin tärkeää, että... Olin jupisemassa, mutta en saanut edes lausettani loppuun, kun mies löi luurin korvaani ja kuulin auton käynnistyksen ääneen luurista vielä ennen sitä. Kuinka kiire sillä miehellä oikein oli? Mikä ihme oli, kun ei voinut odottaa huomiseen... Ihmettelin ihan ääneen ja katsoin Mindiä, joka oli nyt kävellyt laiduntamaan kauemmas minusta. Päätin lähteä kävelemään talolleni takaisin, että Alex löytäisi minut. Tuskin hän osaisi etsiä täältä. Tai noh toisaalta kyllä varmaankin osaisi. - Moikka poniset. Mä meen nyt ihmetteleen mikä ei voi odottaa huomiseen. Höpötin poneille ja livahdin aitojenn välistä takaisin tielle ja jatkoin matkaa kotiinpäin. Istahdin kuistini rappusille istumaan ja sytytin röökin. Ei sillä olisi väliä vaikka polttaisin, koska oli yö ja hevoset oli kaukana laitumilla. Pitäisi kyllä lopettaa, typerä tapa mietiskelin samalla, kun savu kieppui seisahtaneessa leppeässä yöilmassa. Pian kuulin kaukaa saapuvan auton äänen. Alex ei näköjään jäänyt parkkikselle vaan ajoi tallipihan poikki jotta pääsisi suoraan pihaani auton kanssa. Erikoista... Mies tuli aikamoista vauhtia pihaan ja sora lensi, kun hän jarrutti ja kaarsi pihaan. Roki hyppässi samantien kuistin kaikki portaat kerralla alas ja meni Alexia vastaan. Mustahiuksinen mies hyppäsi autosta ja yhtäkkiä hän ei näyttänytkään niin kovin varmalta. Vaikka hän näytti, noh aina varmalta. Ihan kuin samssa, kun hän katsoin minuun epävarmuus iski häneen ja mies ei saanut edes sanotuksi mitään järkevää. Mikäs nyt oli? - Tota niin... Köh, siis... Mä... - Kerro toki. En mä sua syö, toivottavasti. Kehotin miestä puhumaan virnuillen ja jatkoin tupakan polttoa. Ehkä Alexillekin piti tarjota rööki, hän vaikutti niin stressaantuneelta. Mikä ihme miehellä oli oikeasti? Jäin ihmettelemään kulmat kurtussa ja olin juuri sanomassa jotain, kun Alex puhkesi puhumaan. - No ei tää tästä voi enää enempää metsään mennä kuitenkaan... Kaikki tai ei mitään. Tämä kommentti taisi olla hänelle itselleen tarkoitettu, mutta hän jatkoi kyllä ja nyt katsoen minua tarkasti. Hyvin tarkasti ja tiiviisti. - Mulla on sulle ratkaisu. En voinut odottaa huomiseen, koska musta tuntuu, että en ois enää ollut nin varma tästä. Mutta tää on ihan mahtava ratkasu. Tää selvittää kaiken. - Niinku mikä muka selvittää kaiken? Kysyin todella ihmetellen ja skeptisesti. - Mä meen hakeen pankkilainaa, jonka ehkä hyvällä säkällä saan, että voin pitää tän paikan pystyssä. Ja maksan sitä velkaa varmaan vielä aika todella kauan... Mikä ihme muka pelastaa mut tästä tilanteesta! Aikaa ei voi kelata taaksepäin Alex. Tiuskaisin, vaikka ei ollut tarkoitukseni. Yhtäkkiä Alexin ilme kirkastui oudosti, vaikka minsuat tilanteessa ei ollut mitään hymyiltävää. - Mitä ihmettä sä hymyilet? Miks sä edes tulit tänne? - Sanoin jo, mulla on sulle ratkasu. Mulla on ne rahat Newen rakentamiseen. Ja enemmän. Ja haluan, että ne käytetään Newen rakentamiseen uudelleen. Suuni loksahti varmaan auki ja tuijotin hetken aikaa miestä, koska en uskonut mitä juuri kuulin. - Ei sulla... Oikeesti? Nimittäin jos tää on vitsi niin ei oo edes hauskaa... Alex nyökkäili ja hymyili nyt jo leveästi. - Ei oo todellista! Alex sä pelastit mut! Huudahdin ja hyppäsin halaamaan miestä. Rutistin kaikin voimin ja hymyilin leveämmin, kuin pitkään aikaan. Irrottauduin ja nyt, kun katsoin tuttuja kasvoja näin taas sen vahvan miehen, joka ei koskaan näyttänyt taipuvan elämän myrskyissä. Hänen hymyään ei saanut sammumaan kovin helposti. - Miks ihmeessä sä... Mistä sä sait niin paljon rahaa? Ja miks, miks ihmeessä sä... ??? Pääni tulvi kysymyksiä ja sain änkytettyä niistä jotain alkuja, lähinnä miksiä, mutta Alex keskeytti minut. Taas. - Mä haluan Newerran osaomistajaks. Sun rinnalle. Nyt ilmeeni vasta olikin hämmentynyt, enkä todellakaan keksinyt mitään syytä tälle, joten kysyin yksinkertaisesti: - What...? Miks? Nauroin vähän hämmentyneenä kysymyksen päälle ja en todellakaan sillä hetkellä tiennyt miksi. En edes ymmärtänyt koko tilannetta ja... Yhtäkkiä ihan metsästä minulle Alex - joka seisoi aika lähellä halauksen jälkeen - otti askeleen suoraan eteeni. Katsoi minuun tummilla silmillään ja hymyili varmasti tuttua hymyään. - Sun takia. Hän sanoi hiljaa, otti kasvoni hellästi käsiinsä, kuin en vaan karkaisi. Vaikka sillä hetkellä en varmasti olisi lähtenyt siltä paikalta edes kulumalla. Hän pyyhkäsi pinkin hiuskiehkuran korvani taa ja sitten hän suuteli minua. Ja tuntui kuin suudelmamme olisi kirkastanut kaiken. Yhtäkkiä tajusin kirkkaasti koko suunnitelman. Ja se tuntui paremmalta kuin mikään pitkään aikaan. Alex todella tarjosi minulle pelastusta. Irrottauduin suudelmasta ja katsoin miestä, jossa olin nähnyt ennen vain ystävän. - Sä pelastat mut. Sä todella pelastat mut, ja koko Newerran. Sä oot mun pala onnea... Sanoin katsoen tiiviisti miehen silmiin ja aloin nauraa sponttaanisti. Newe olisi pelastettu, olin todella saanut sen pienen palan onnea, mitä olin niin kovin toivonut kaiken tämän jälkeen. Korottauduin varpailleni ja suutelin minua paljon pidempää miestä uudelleen.
|
|